Lähes kaksi miljardia vuotta sitten kaksi mannerta törmäsi toisiinsa niin, että maankuori rypistyi vuoristoksi nykyisen Etelä-Suomen kohdalle. Sitten oli hiljaista. Niin pitkän aikaa, että eroosio ehti kuluttaa vuoriston lopulta lähes tasaiseksi.

Pihlajamäessä ollaan tämän muinaisen vuoriston juuriosissa - pari kolme kilometriä kiveä on kulunut päältä pois. 

Lähes koko Pihlajamäen kallioperä on punaista tai vaaleaa graniittia, joka on jähmettynyt kivisulasta vuoren uumenissa noin 1,8 miljardia vuotta sitten. Tätä kiveä on louhittu rakennuskiveksi Pihlajamäen eteläosasta, Porraskalliolta. Graniitissa on paikoin vähän vanhempaa, noin 1,9 miljardia vuotta vanhaa kiillegneissiä.

Jääkauden jälkiä

Useat jäätiköitymiset ovat muokanneet maan pintaa myöhemmin. Viimeisin mannerjäätikkö höyläsi maankamaraa geologisessa lähimenneisyydessä, siis muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten, ja kerrosti kallion pinnalle kivistä moreenia. Silloin Rapakiventien hiidenkirnut olivat jo olemassa. 

Moreeni on Pihlajamäen päämaalaji ja sitä näkyy parhaiten kalliomäkien rinteillä. Pihlajamäki onkin kallio-moreenimäki, jonka pohjoisreunalla kehätien varrella on pieni savialue. Savi on kerrostunut muinaiseen mereen myöhemmin jääkauden lopulla ja sen jälkeen.

Jääkauden lopulla meressä ajelehtineet jäävuoret toivat Kaakkois-Suomen ja Venäjän alueelta Pihlajamäkeen rapakivisiä siirtolohkareita. Sulavan jäätikön vesivirrat synnyttivät Johtokiventien läheisen hiidenkirnun. 

Pihlajamäki vapautui jäästä viimeksi noin 13 000 vuotta sitten, kun sulavan jään reuna vetäytyi Suomen etelärannikon yli. Etelä-Suomi oli silloin veden peitossa, ja maan kohotessa Pihlajamäki nousi saarena merestä noin 9 000 vuotta sitten.

Teksti: Antti Salla
Kuva: Sulo Savolainen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 1/2008