Näköalakaupunki kalliomaastossa

Pihlajamäki oli 1960-luvun alun huomattavin asuntoaluehanke Helsingissä. Se suunniteltiin ja rakennettiin yhtenä kokonaisuutena. Olli Kivinen suunnitteli asemakaavaa samanaikaisesti kun Esko Korhonen ja Sulo Savolainen suunnittelivat koillispuolen ja Lauri Silvennoinen lounaispuolen taloja. Molemmat suunnitteluprosessit vaikuttivat toisiinsa.

 

Kallioinen maasto oli suunnittelun alkaessa pääosin luonnontilassa. Niukkaravinteiset kallionlaet kasvoivat tuulen tuivertamaa mäntyä ja laaksot koivua ja pihlajaa. Lounaispuolella, jolta avautuivat laajat näköalat meren suuntaan, oli kallioiden välissä idyllinen metsälampi. Pohjoiseen suuntautuvilla mäkien harjoilla oli osa ensimmäisen maailmansodan aikuista maalinnoitusjärjestelmää. Alueen halkaisi kahteen selvään osaan kanjoni, joka muodosti luonnollisen rajan, kun kaupunki antoi toteuttamistehtävän kahdelle suurelle yleishyödylliselle rakennuttajayhtiölle, Hakalle ja Satolle.

org_1197360263_nakoalakaupunki_1.jpg

 

Pihlajamäki-lehti esitteli näköalakaupungin näkymiä heti alueen valmistumisen jälkeen. Etualalla Saton, takana Hakan lamelli- ja tornitalot. Ilmakuvassa alueen suuret korkeuserot hämärtyvät.

 

 

 

Luonnon muodot ja kasvillisuus antoivat lähtökohdan suunnittelulle, jossa käytettiin hyväksi näköalojen antamia mahdollisuuksia.Talot sijoitettiin mäkien laelle ja kadut luontevia reittejä etsien. Jotta mahdollisimman paljon alkuperäistä luontoa olisi säilynyt, käytettiin tornitaloja ja pitkiä kaitiotaloja. Pitkien talojen kattolinjat pysytettiin mahdollisuuksien mukaan puuston latvojen alapuolella. Tornit sen sijaan nousevat selvästi puiden yläpuolelle.

Jos Pihlajamäkeä katselee ympäristön laajoilta peltoaukeilta, huomaa, että tornit ja pitkät talot muodostavat jäntevän ja sopusuhtaisen kokonaisuuden. Näin ei voi sanoa samassa maisemassa näkyvistä uudemmista asuntoalueista. Ilmasta katsottuna Pihlajamäki on helposti tunnistettavissa ja erottuu kaikista maailman asuntoalueista.

Edellä kerrottu koskee Pihlajamäen ulkoista ilmettä. Tärkeämpi asia on kuitenkin, miten alue palveli – ja palvelee – asukkaiden arkea. Lasten turvallisuus oli ulkoalueilla ensisijainen tavoite. Siksi autojen pysäköinti on katujen tuntumassa ja lapsille on varattu laajat leikkialueet. Korttelien väliin on sijoitettu turvalliset reitit päiväkodeille ja kouluille.

Asuntojen suunnittelua sitoivat Aravan asettamat pinta-ala- ja kustannusrajoitukset. Niinpä kehitettiin uudenlaisia perheasuntoja, joissa niukkoihin tiloihin saatiin mahdutetuksi oma nukkuma- ja työskentelysoppi jokaiselle perheenjäsenelle. Parvekkeista tehtiin totuttua suurempia ulkotiloja. Ensimmäisen kerroksen asunnot saivat joissakin tapauksissa oman pienen pihan.

Pihlajamäen rakentaminen aloitti kerrostalojen elementtituotannon Helsingissä. Täällä elementtien valmistus tapahtui kuitenkin taloratkaisujen ehdoilla, eivätkä elementtitehtaat määränneet talojen suunnittelua kuten myöhemmin. Elementtien siirrossa ja varastoinnissa varottiin tarkoin haavoittamasta herkkää kalliokasvillisuutta.

Pihlajamäen asukkaat näkevät joka ikkunasta vehreän luonnon ja kauniit kalliot. Syksyn väriloisto on mahtava. Oravat ja jänikset kisailevat pihoilla. Lumikot ja kärpät vilistävät hangilla. Linnut konsertoivat ja esittelevät pesänrakennustaitojaan. Onpa pihoilla nähty kettuja ja hirviäkin. Ulkoilua ja liikuntaa harrastavat pääsevät liki suoraan kotioveltaan poluille ja laduille, jotka Vantaanjokilaakson ja Viikin peltomaisemien kautta jatkuvat kaikkialle Helsingin ulkoilureittiverkostoon.

Teksti: Sulo Savolainen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.