Varhain keväällä 1962 teimme retken Lauttasaaresta katsomaan kaupungin meille lupaamaa asuntoa Pihlajamäen uudesta lähiöstä. Epäselvän numeroinnin vuoksi erehdyimme hetkeksi luulemaan taloamme viimeiseksi Maasälväntien tummista tornitaloista, mutta huomasimme nopeasti, että ilmoitukseen merkitty Maasälväntie 5–9 sijaitseekin tien vastakkaisella puolella.


En silloin 5-vuotiaana arvannut, että tuo puolen minuutin näkymä kuplavolkkarin takaikkunan ahtaasta perspektiivistä kohti korkealle kohoavaa Maasälväntie 8: aa, sekä sitä seuraavat seitsemän vuotta Pihlajamäessä, jäisivät mieleeni elävämpinä ja merkityksellisempinä kuin mikään sen jälkeen kohtaamistani ympäristöistä.

Tuleva kotitalomme luikerteli hämmästyttävän pitkänä hevosenkengänmuotoisena ja puhtaan valkoisena nauhana mäenrinteen laskevaa linjaa myötäillen. Vasta yläpiha oli valmis ja asuttu. Talo oli loppupäästään vielä keskeneräinen. Rakennus näytti esimerkiltä kaikista mahdollisista talonrakentamisen vaiheista.

Juuri keskeneräisyys ja jatkuva muutos tekivät -60-luvun Pihlajamäen erityisen kiehtovaksi miljööksi. Rakentaminen oli vielä mittakaavaltaan siinä määrin inhimillistä, ettei nykyisten keskeneräisten asuntoalueiden ahdistavaa vieraudentunnetta syntynyt. 1960-luvun aikuisten ehkä hieman naiivi tulevaisuudenusko oli omiaan pitämään huolen siitä, että ympäristönmuutoksetkin näyttäytyivät vain positiivisena edistyksenä.

Palvelujen väliaikaisuus teki arkisista asioinneista kiehtovia seikkailuja. Ostoskeskuksen paikka oli vielä vaaleana kiiltelevää graniittikalliota. Siitä oli jo kuorittu pois puut ja sammaleet räjäytystöiden esivalmisteluna.

Pankin virkaa hoiti pankkiauto, joka pysähtyi liikenneympyrän laidalle. Oli kiehtovaa astua pankkiin auton takaovesta, josta pääsi suoraan pankkitiskille. Pankki taisi olla Mercedes Benzin muunneltu pikkubussi.

Postimme oli raakalaudasta rakennettu vaja Maasälväntie 5- 9:n yläpihalla. Posti seisoi tolppien päällä kallionkielekkeen reunalla, ja se näytti tuolloin kuin joltakin pimeimmän Afrikan norsunluukauppiaiden puodilta.

Pihlajamäen kiehtovuutta lisäsi se, että tätä uutta asuinaluetta ei ollut rakennettu pellolle, vesijättömaalle tai koskemattomaan luontoon vaan kallioille, joilla oli jo pitkä asutushistoria takanaan. Tuo historia oli koko ajan läsnä, ja se loi miljööseen voimakasta ajallisen kerroksellisuuden tuntua.

Ostoskeskuksen takana toimi vanha kauppapuutarha. Koko aluetta kiersivät puutaloalueiden vyöhykkeet. Puutaloja oli myös uusien rakennusten lomassa, kuten kummitusmainen mutta asuttu, kaksikerroksinen rakennus Liusketien ja Maasälväntien välisen aukean laidalla. Siellä täällä oli vanhoja maakellareita ja kaivoja.

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset juoksuhaudat, konekivääripesäkkeet ja luolastot, joiden ovet olivat aina silloin tällöin unohtuneet auki, toivat ympäristölle oman pikkupoikia innostavan ulottuvuutensa. Itse asiassa koko Helsingin seudun historia oli käden ulottuvilla.

Teksti: Ville Lukkarinen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.