thumb_1197360319_nakoalakaupunki_sulo.jpgSyyskuun lopulla vuonna 1993 sattui elämässäni kaksi tärkeää tapahtumaa. Pojanpoikani Valtteri syntyi Pihlajamäkeen. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin, kuukauden viimeisenä päivänä, löysin kotini vieressä olevan mäen toiselta puolelta suuren hiidenkirnun. Kirnu oli ollut piilossa ainakin viisikymmentätuhatta vuotta.

Löytö tapahtui viime hetkellä. Paikalle oli rakenteilla luiska kadun alittavalle tunnelille, jonne silloin johtivat vain jyrkät portaat. Kaivinkone oli jo paljastanut kalliota reikien poraamista varten, ja kallio oli määrä räjäyttää seuraavalla viikolla.

Ensimmäinen kirnu löytyy

Olin vaimoni kanssa palaamassa tavanomaiselta iltalenkiltämme. Poikkesimme katsomaan työmaata. Paljastetun kallion yläreunassa oli omituinen syvennys, joka olisi helpottanut louhintatyötä. Tarkkaan katsoen näin reunassa kaarimuodon, jonka täydensin mielessäni suureksi ympyräksi. Tuo muoto oli minulle hyvin tuttu, sillä olin käyttänyt sitä muutamissa suunnittelukohteissani. Totesin vaimolleni, että paikalla oli suuri hiidenkirnu.img008.jpg

Halusin vahvistuksen olettamukselleni. Soitin vanhalle ystävällemme Kauko Korpelalle, entiselle Pihlajamäen asukkaalle, joka oli jäänyt eläkkeelle Geologian tutkimuskeskuksen pääjohtajan virasta. Hän kävi paikalla ja oli samaa mieltä kanssani.

Seuraavana maanantaina menin kello seitsemältä varmistamaan, että työtä ei jatkettu. Helsingin kaupungin rakennusviraston ja ympäristökeskuksen edustajien kanssa sovittiin, että työ keskeytetään ja laaditaan uusi suunnitelma, jotta kirnu säilyy. Luiskan rakentaminen siirrettiin seuraavaan syksyyn.

Seuraavina päivinä kaivelin lapiolla kirnun kaarevia reunoja näkyville, ja kokonaisuus alkoi selvästi hahmottua. Samalla kuoppa vähän suureni. Ympäristökeskuksen ja Geologian tutkimuskeimg013.jpgskuksen asiantuntijat totesivat paikan päällä, että kirnu tulisi rauhoittaa. Rakennusvirasto merkitsi kuopan lippusiimalla. Kirnun syvyyttä yritettiin vielä tutkia kirnua kairaamalla, mutta kairat pysähtyivät kiviin.

Syksyn mittaan kuoppa täyttyi vedellä ja muuttui vaaralliseksi. Tunsin olevani asiasta vastuussa ja kävin ennen pakkasia muutaman kerran tyhjentämässä kuopan lappoamalla.

Toinen kirnu löytyy

Seuraavana vuonna, jälleen syyskuun lopulla, menin katsomaan uudelleen aloitettua tieluiskan työmaata. Kuinka ollakaan, nuorin lapsenlapseni Veera oli syntynyt pari päivää aikaisemmin. Nyt kalliota porattiin hieman aikaisempaa linjaa alempana. Jo kymmeniä reikiä oli valmiina, ja niihin oli tarkoitus ladata räjäytyspanokset välittömästi poraajan saatua työnsä valmiiksi.

Huomasin porausalueella heinää kasvavan pyöreähkön alueen ja aloin tutkia sitä tarkemmin. Totesin, että paikalla oli toinen hiidenkirnu. Hain lapion ja kaivoin kirnun yläreunan esille.

img019.jpgOtin jälleen yhteyttä työtä johtavaan rakennusviraston insinööriin, joka ei suinkaan ilahtunut löydöstäni. Ilmoitin toisen kirnun olemassaolosta kaupungin ympäristökeskukseen ja Geologian tutkimuskeskukseen. Tästä huolimatta alimmat porausreiät ladattiin ja kallion alareuna räjäytettiin, ja juuri löytyneen kirnun yläosa halkesi.

Kaivoin pikkukirnua syvemmäksi ja sain esille kauniin vastapäivään alas pyörivän kierteen. Kärräsin tonneittain kiviä tunnelin toiselle puolelle myöhempää tutkimista varten. Kun näytti siltä, että pikkukirnu voisi olla vaarallinen, päätimme Pihlajamäen Lions-Clubin voimin peittää sen talveksi. Rakensimme paksusta vanerilevystä kannen kirnun päälle ja maalasimme kannen vihreäksi.

Tieluiskasta tehtiin uusi suunnitelma. Luiskalle löytyi hyvä paikka tunneliin johtavan polun toiselta puolelta.

Kaivutyötä käsityönä

Marraskuussa 1994 geologit kävivät tutkimassa Pihlajamäen kirnuja ja totesivat ne ainutlaatuisiksi. He havaitsivat, että suuri kirnu oli täynnä viimeisen jääkauden aikaansaamaa moreenia. Kirnun vieressä olevassa kalliossa oli kahden viimeisen jääkauden tekemiä uurteita. Lisäksi kirnun sileästä reunasta oli lohjennut kallionkappaleita viimeisen jääkauden uurteiden syntymissuunnassa.

img030.jpgHiidenkirnujen tyhjennys ja tutkiminen aloitettiin toukokuussa 1995. Työtä johti geologi Heikki Hirvas Geologian tutkimuskeskuksesta. Helsingin kaupunki antoi käyttöön kaivinkoneen ja kuorma-auton, jolla kirnujen täytteenä olleet massat siirrettiin viereiselle Savelan kentälle.

Suurin osa kaivutyöstä oli tehtävä lapioilla, kuokilla ja hakuilla, koska kaikki kerrokset haluttiin tutkia tarkkaan kirnujen historian selvittämiseksi. Värväsin tyhjennystalkoisiin Pihlajamäen leijonia. Myös Suomen Jalokiviharrastajain Yhdistyksen jäseniä ilmoittautui vapaaehtoisiksi. Moreeni oli niin tiukkaan pakkautunutta, että se muistutti huonoa betonia.

Työ oli valmis viikon kuluttua. Avajaisjuhla pidettiin 7.11.1995 hiidenkirnujen vieressä, Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa.

Luonto kiittää

Olen koko ikäni ollut kiinnostunut luonnosta ja varsinkin kallioista. Pihlajamäen suunnittelun ja rakentamisen yhteydessä pääsin pelastamaan monta kalliota varmalta tuholta, jopa kaupungin virkamiesten arvovaltaa vastaan taistellen – kallioita haluttiin tasata pysäköintikentiksi ja viemäri rakentaa suoraan kauniin kallion läpi. Hiidenkirnujen löytymisen voikin leikillisesti sanoa olevan luonnon kiitos vanhoista suojeluponnistuksistani.

Teksti: Sulo "Suti" Savolainen

Sulo Savolainen on yksi neljästä 1960-luvun kiiteltyä Pihlajamäkeä suunnitelleista arkkitehdeista. Hän on asunut Pihlajamäessä vuodesta 1963.