Historian voi kohdata ympäristössään monessa muodossa. Pihlajamäessä Rapakiventien pohjoispuolella puistossa sijaitsee esimerkiksi suuri ja hyvin säilynyt ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoite. Myös asemakaava kertoo alueen käyttöhistoriasta. Pakilan poikia Halkosuontieltä ja Kyläkunnantieltä. Kuva ala-asteen koulun kohdalta Kehä I:n rakentamisen aikoihin 1957–1958.

Suomi kuului Venäjään vuosina 1809-1917. Venäjä oli Japania vastaan käymässään sodassa 1905 menettänyt lähes koko laivastonsa. Tällöin pääkaupungin Pietarin puolustusta piti vahvistaa meri- ja maalinnoitusketjulla, koska laivaston iskukyky oli menetetty. Työt tehtiin vuosina 1914- 1918. Ne loppuivat keväällä 1918 sen jälkeen, kun Suomi oli 6.12.1917 itsenäistynyt ja käymässään vapaussodassa oli karkottanut maastaan venäläisen sotaväen.

Vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, jossa Venäjä ja Saksa asettuivat vastakkain. Venäjä piti laivastoaan Viaporin, Suomenlinnan laivastotukikohdassa. Sitä vastaan pelättiin Saksan hyökkäystä niin maalta kuin mereltä. Maalinnoitusketju rakennettiin suojaamaan Viaporin tukikohtaa maalta käsin eli pohjoisesta tulevaa vihollisen tykistön uhkaa vastaan. Tuolloisten tykkien kantama oli 8 km. Niinpä rakennettiin ympyrän kehän muotoinen maalinnoitusketju Viaporin alusten ja varuskunnan suojaksi. Linnoitusketju suojasi Viaporia 10 km etäisyydellä ja kulki Helsingin Vuosaaresta mm. Pihlajamäen kautta aina Espoon Westendiin saakka.

Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914-1917 Suomi oli itsehallinnollinen osa Venäjän suurvaltaa. Tällöin komennusmiehiä tuli ympäri suurta Venäjänmaata mm. tataareja ja kirgiisejä. Työt tehtiin venäläisten kasakoitten johdolla, mutta tuhannet suomalaiset osallistuivat varsinkin vaativiin betonivalu- ja räjäytystehtäviin ja saivat näin kipeästi kaipaamiaan ansioita maailmansodan ajan kurimuksessa. Maalinnoitusketjun rakentaminen oli aikanaan suurin työkohde Suomessa. Siihen osallistui kaikkiaan noin 100.000 työmiestä ja sotilasta. Suomen asukasluku oli tuolloin noin 3 miljoonaa.
Mitä
Linnoitteet rakennettiin korkeille mäille ja mäennyppylöille. Etulinjaan sijoitettiin taisteluhaudat, tulipesäkkeet ja sirpalesuojat. Yhdyskäytäviä ja yhdyshautoja pitkin liikuttiin taaempana oleviin ammusvarastoihin ja miehistösuojiin. Pihlajamäen tukikohdassa ovat yhdyshaudan seinämät harvinaisen komeasti betonoitu porrasmaisesti rinteen muotoa noudatellen. Pihlajamäessä oli myös suuri ammusten ja aseiden säilytykseen tarkoitettu luola nykyisen Rapakiventien varrella. Luola on nykyään väestönsuojelukäytössä. Sotilaiden tarpeisiin rakennettiin myös kaivoja, ruokavarastoja ja käymälöitä.
Helsingin kaupunki on kunnostanut Länsi-Pakilan Nuotiopuistossa sijaitsevan tukikohdan erinomaiseen kuntoon. Kannattaa käydä tutustumassa ja saada selkeä kuva tulipesäkkeistä ja yhdyskäytävistä kaikessa komeudessaan.

     Asemat yhdistettiin toisiinsa mukula- ja murskakivistä tehdyillä tykkiteillä. Ne ovat hävinneet uudisrakentamisen tieltä. Monet nykyiset tiet on kuitenkin rakennettu vanhojen tykkiteiden pohjalle. Pihlajamäessä näin on esim. Rapakiventien ja Maasälväntien sekä Pihlajamäentien osalta. Nykyisin maalinnoitusketjun jäljelle jääneet rakennelmat on rauhoitettu muinaismuistolain nojalla. Siten uudisrakentamisessa on otettava tämä seikka huomioon.
Monet Helsingin ulkoilureitit kulkevat vanhojen tykkiteiden pohjaa. Ei myöskään ole sattuma, että nykyinen Kehä I seuraa ympyrän kaarena juuri samaa maalinnoitusketjun päälinjausta Helsingin ympärillä juuri 10 km etäsyydellä keskustasta.
Vaikutus luontoon
Varustusten edestä raivattiin ampuma-alueet 1000 askeleen eli 300 metrin verran avoimeksi kaikesta kasvillisuudesta. Nämä alueet olivat silloin puhtaaksi hakattuja aukioita paikoitellen jopa useiden kilometrien matkalta. Räjäytystöissävapautui maaperästä paljon kivennäisiä, jotka edesauttoivat tietyntyyppisten kasvien menestymistä, esim. ketonoidanlukko, mäkilemmikki ja ukontulikukka. Myös betonivalussa tarvittu kalkki ravitsi maaperää. Nykyiset vahvat kuusikot ovat kasvaneet tuon ajan jälkeen ja ovat hyvinvoipia juuri ravinteikkaan maaperänsä ansiosta. Näin on tapahtunut esim. Pirkkolan urheilupuiston liepeillä.

Maalinnoitusketjua ei koskaan tarvittu alkuperäiseen sotilaalliseen tarkoitukseensa. Sen sijaan sisällissotamme viime vaiheissa huhtikuussa 1918 Helsinkiin linnoittautuneet punaiset käyttivät järjestelmää jonkin verran hyväkseen estääkseen valkoisten puolta vahvistaneiden saksalaisjoukkojen pääsyn pääkaupunkiin. Linnoituksia ei tarvittu myöhemmissäkään sodissamme. Sen sijaan tiedetään, että ankarina pula-ajan vuosina osa luolista ja pesäkkeistä oli ihmisten asuinkäytössä.
Tunnetumpaa on sen sijaan yhdyskäytävien käyttö kaatopaikkoina, metsien miesten kesäasuntoina ja nuorison suosimina salaisina kokoontumispaikkoina. Sopivilla omakotialueilla rakennelmat ovat toimineet myös asukkaiden mainioina maakellareina.
Suuri vaikutus linnoitusketjulla on ollut alueiden tiestön muotoutumiseen. Siitä hyvinä esimerkkeinä ovat Pihlajamäki itse sekä Kehä I kaikkien tuntemana pääväylänä edelleen Vuosaaresta Westendiin.

Teksti: Rauno Sarantaus
Keskeinen lähdeteos Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 1996,3. Sirkku Laine

Päivi Seikkulan haastattelussa Ulla Welin. Pihlajamäen historia kulkee kartanonmaista näköalakaupungiksi.

 
Ulla Welin, sait aikoinaan lisänimen ”Pihlajamäen kävelevä historiankirja”. Mistä moinen kunnia?

Ulla Welin

Miten alun perin innostuit Pihlajamäen historiasta?

– Kaupunki toivoi silloin -80-luvulla, että kaikissa kaupunginosissa joku paikallinen tekisi alueestaan kirjan, jonka kaupunki kustantaisi ja julkaisisi sarjassa. Olin silloin innokas pihlajamäkiseuralainen, seuran puheenjohtajakin, ja tein työtä käskettyä.

– Ainakin Käpylä ja Lauttasaari olivat saaneet kirjansa jo julkaistuksi, kun minun kirjani aineisto oli juuri ehtinyt kiertää kaikissa lautakunnissa hyväksyttävänä ja julistettu valmiiksi. Mutta silloinen kaupunginjohtaja, taisi olla Rahkamo, sanoi että sorry, rahat on loppu, koettakaa saada rahoitus jostain muualta.

Kirja ”Pihlajamäki, näköalalähiö” kuitenkin ilmestyi vuonna 1994, ja sitä on taas saatu myyntiin mm. lähiöasemalle. Miten kirjan julkaisu onnistui?

– Olin tosiaan valmis polttamaan koko aineiston, kun silloinen Pihlajamäki-Seuran sihteeri Aune Greggas tuli hätiin ja sanoi, että stop – älä revi, älä polta – hän taittaa kirjan ja hankkii sille painopaikan. Niin hän tekikin, ja lisäsi kirjaan luontoa koskevat tekstit ja viimeiset kokoavat sivut.

– Pihlajamäki-Seura maksoi osan kustannuksista, joitakin kappaleita myytiin ja sitten kinuttuamme kaupungilta riittävän monta kertaa kaupunki osti loput painoksesta ja saimme kustannuskulut maksettua.

No kerropa jotain Pihlajamäestä, mitä täällä oli ennen lähiön rakentamista, paljonko oli asukkaita?

– Täällä asui 1930-luvulla 73 perhettä. Oli käsityöläisiä, tehdastyöläisiä, kivenhakkaajia ja puutarhureita. Pihlajamäessa toimi myös maankuulu Falckin matkalaukkutehdas, jossa
valmistettiin pahvisia matkalaukkuja.

– Vuoteen 1946 saakka alue kuului Helsingin maalaiskuntaan, siis nykyisen Vantaan alueeseen. Silloin suuren alueliitoksen yhteydessä Pihlajamäkikin liitettiin Helsinkiin.

Entä Ruotsin ja Venäjän vallan aikana, kenelle alue silloin kuului?

– Nykyisen Pukinmäen alueella oli 1400-luvulla Sonabyn kylä, ja sen suurin tila oli Bocksbacka. Kuningas Eerik Pommerilainen antoi Pyhän Laurin päivänä 10.8.1435 kirkossa luettavaksi käskykirjeen, jolla tilasta tehtiin aateliskartano eli rälssisäteri. Tämän kartanon maihin Pihlajamäki kuului.

– Alue vaihtoi omistajaa useaan otteeseen seuraavien parin sadan vuoden aikana, aateliselta toiselle. Sitten vuonna 1907 vapaaherra Hjalmar von Bonsdorffin lapset perustivat Boxbacka Ab:n, sen aikaisen maankeinotteluyhtiön. Sen avulla heidän oli tarkoitus rakennuttaa mailleen huvilakaupunki myymällä radan pohjoispuolelta maata ruotsinkieliselle herrasväelle ja radan eteläpuolelta, johon Pihlajamäkikin kuului, suomenkieliselle työväestölle.

– Mutta ensimmäisen maailmansodan sekavat linnoitustyöt sotkivat suunnitelmia, ja ruotsinkieliset myivät maitaan ja suomenkieliset ostivat. Lopulta Helsingin kaupunki osti vuonna 1917 koko osakekannan, jolloin kaikki Boxbacka Ab:n myymättömät maat, myös suurin osan Pihlajamäkeä, siirtyivät Helsingin kaupungin maatalouslautakunnan hoitoon.

Nykyisen Pihlajamäen alueen nimi oli vuoteen 1959 asti Aarnikanmäki. Mistä nimi Pihlajamäki keksittiin?

– Täällä asui aikoinaan värikäs persoona, Rönnkullan Kalle. Hän oli kiertänyt merillä, jäänyt sitten maanviljelijäksi ja ollut useaan kertaan naimisissa. Hänellä oli myös alueen ensimmäinen huoltoasema. Tältä Kallelta Pihlajamäki sai nimensä.

Pihlajamäessä on ollut mm. hyppyrimäki ja kuulemma suosittu tanssilavakin?

– Sotien jälkeen Aarnikanmäen alue oli tosiaan lähinnä urheilu- ja virkistyskäytössä. Siellä hiihdeltiin, ja sinne rakennettiin hyppyrimäkikin. 1950-luvulla siellä käytiin jopa moottoripyörien SM-ajot.

– Ja huvitustakin oli: Sotainvalidit rakennuttivat tanssipaikan, Aarnikan lavan. Se oli suosittu juhannusjuhlien pitopaikka. Mutta kun yksi humalikko putosi seitsemän metrin syvyiseen kallionhalkeamaan, niin huvilupaa tanssilavalle ei enää saatu kuin juhannusjuhlia varten.

Aarnikanmäellä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia suuria juoksuhautoja. Onko totta, että siellä oli kieltolain aikaan viinakätköjä?

– Kieltolain aikaan aina 1930-luvulle asti Aarnikanmäelle varastoitiin suuria määriä Helsinkiin myytäviä väkeviä juomia. Aikain kuluessa sinne kertyi niin paljon tyhjiä kanistereita, että eräs mies jopa sai niistä mökkiinsä peltikaton.

Mitä muuta mielenkiintoista voisit kertoa vanhasta Pihlajamäestä?
– Vaikka kuinka. Esimerkiksi, vielä 1920-luvulla tämä oli pääkaupungista katsoen silkkaa maaseutua, täällä käytiin marjassa ja sienestämässä ja pelättiin Saarankalliota. Maasälväntien puoleisella metsäisellä kallionnyppylällä laidunsi ja käyskenteli ihmisrakas Saara-lehmä. Aina kun joku tuli näkösälle, se syöksyi valtavat utareet keikkuen tulijaa tervehtimään ja hakemaan rapsutusta. Ihmiset säikähtivät uteliasta eläintä ja pakenivat, ja niin lehmä hallitsi aluettaan, Saarankalliota.

Olet itsekin pitkäaikainen pihlajamäkeläinen, muutit tänne jo -60-luvulla. Millaisia muistoja sinulla on?

– Muistoja on niin mielettömästi! Kun -60 ja -70-luvulla vain vähän käveli nykyisen Pihlajiston suuntaan, sai mustikoita poimittua niin mustikkamaitoon kuin mustikkapiirakkaankin. Silloinkin käytiin uimassa Pikkukoskella, vaikka joki oli ylitettävä laittomasti junasiltaa pitkin. Kun juna tuli, oli painuttava tiukkaan kaiteita vasten lastenvaunujen kanssa, mutta niin vain taas mentiin yli toisenakin päivänä.

– Muutin Puistolaan vuonna 2004, kun perin äitini pienen kaksion. Mutta sydämeni on aina Pihlajamäessä, olipa osoitteeni mikä tahansa.

Haastattelu: Päivi Seikkula

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.

Pihlajamäki oli 1960-luvun alun huomattavin asuntoaluehanke Helsingissä. Se suunniteltiin ja rakennettiin yhtenä kokonaisuutena. Olli Kivinen suunnitteli asemakaavaa samanaikaisesti kun Esko Korhonen ja Sulo Savolainen suunnittelivat koillispuolen ja Lauri Silvennoinen lounaispuolen taloja. Molemmat suunnitteluprosessit vaikuttivat toisiinsa.

Kallioinen maasto oli suunnittelun alkaessa pääosin luonnontilassa. Niukkaravinteiset kallionlaet kasvoivat tuulen tuivertamaa mäntyä ja laaksot koivua ja pihlajaa. Lounaispuolella, jolta avautuivat laajat näköalat meren suuntaan, oli kallioiden välissä idyllinen metsälampi. Pohjoiseen suuntautuvilla mäkien harjoilla oli osa ensimmäisen maailmansodan aikuista maalinnoitusjärjestelmää. Alueen halkaisi kahteen selvään osaan kanjoni, joka muodosti luonnollisen rajan, kun kaupunki antoi toteuttamistehtävän kahdelle suurelle yleishyödylliselle rakennuttajayhtiölle, Hakalle ja Satolle.

Pihlajamäki-lehti esitteli näköalakaupungin näkymiä heti alueen valmistumisen jälkeen. Etualalla Saton, takana Hakan lamelli- ja tornitalot. Ilmakuvassa alueen suuret korkeuserot hämärtyvät.

Luonnon muodot ja kasvillisuus antoivat lähtökohdan suunnittelulle, jossa käytettiin hyväksi näköalojen antamia mahdollisuuksia.Talot sijoitettiin mäkien laelle ja kadut luontevia reittejä etsien. Jotta mahdollisimman paljon alkuperäistä luontoa olisi säilynyt, käytettiin tornitaloja ja pitkiä kaitiotaloja. Pitkien talojen kattolinjat pysytettiin mahdollisuuksien mukaan puuston latvojen alapuolella. Tornit sen sijaan nousevat selvästi puiden yläpuolelle.

Jos Pihlajamäkeä katselee ympäristön laajoilta peltoaukeilta, huomaa, että tornit ja pitkät talot muodostavat jäntevän ja sopusuhtaisen kokonaisuuden. Näin ei voi sanoa samassa maisemassa näkyvistä uudemmista asuntoalueista. Ilmasta katsottuna Pihlajamäki on helposti tunnistettavissa ja erottuu kaikista maailman asuntoalueista.

Edellä kerrottu koskee Pihlajamäen ulkoista ilmettä. Tärkeämpi asia on kuitenkin, miten alue palveli – ja palvelee – asukkaiden arkea. Lasten turvallisuus oli ulkoalueilla ensisijainen tavoite. Siksi autojen pysäköinti on katujen tuntumassa ja lapsille on varattu laajat leikkialueet. Korttelien väliin on sijoitettu turvalliset reitit päiväkodeille ja kouluille.

Asuntojen suunnittelua sitoivat Aravan asettamat pinta-ala- ja kustannusrajoitukset. Niinpä kehitettiin uudenlaisia perheasuntoja, joissa niukkoihin tiloihin saatiin mahdutetuksi oma nukkuma- ja työskentelysoppi jokaiselle perheenjäsenelle. Parvekkeista tehtiin totuttua suurempia ulkotiloja. Ensimmäisen kerroksen asunnot saivat joissakin tapauksissa oman pienen pihan.

Pihlajamäen rakentaminen aloitti kerrostalojen elementtituotannon Helsingissä. Täällä elementtien valmistus tapahtui kuitenkin taloratkaisujen ehdoilla, eivätkä elementtitehtaat määränneet talojen suunnittelua kuten myöhemmin. Elementtien siirrossa ja varastoinnissa varottiin tarkoin haavoittamasta herkkää kalliokasvillisuutta.

Pihlajamäen asukkaat näkevät joka ikkunasta vehreän luonnon ja kauniit kalliot. Syksyn väriloisto on mahtava. Oravat ja jänikset kisailevat pihoilla. Lumikot ja kärpät vilistävät hangilla. Linnut konsertoivat ja esittelevät pesänrakennustaitojaan. Onpa pihoilla nähty kettuja ja hirviäkin. Ulkoilua ja liikuntaa harrastavat pääsevät liki suoraan kotioveltaan poluille ja laduille, jotka Vantaanjokilaakson ja Viikin peltomaisemien kautta jatkuvat kaikkialle Helsingin ulkoilureittiverkostoon.

Teksti: Sulo Savolainen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.

Annikki Säilää voi hyvällä syyllä voi kutsua Pihlajamäen alkuasukkaaksi, sillä hän muutti nuorikkona vuonna 1948 appensa rakentamaan Säilän taloon Säiläntielle. Tuolloin aluetta ei vielä edes kutsuttu Pihlajamäeksi.

Annikki ja Maunu ”Make” Säilä olivat asuneet Malmilla erään omakotitalon yläkerrassa, mutta esikoisen syntymän jälkeen se ei enää luonnistunut.

– Ja silloin joka ainoa juna, joka huristeli rataa myöten myös pysähtyi Pukinmäessä, Annikki kertoo.

Unionin bensa-asemalta, melko lailla nykyisen Nesteen luota, alkoi koivujen reunustama 400 metriä pitkä tie yli peltojen.

– Sitten tuli oja, jonka äärellä Piki-kissamme kyttäsi piisameja. Tästä lähti kaupungin suuntaan Toivontie, jonka varrella oli monta asuttua taloa. Säiläntie jatkui kohti hirsitaloa, Säilän taloa, joka oli korkean mäen päällä: 100 metrin matkalla nousua oli 15 metriä! Mäen alla oli lähdekaivo, josta kannettiin kaikki vesi. Matkan varrella keskellä mäkeä oli huilipaikka ison männyn juurella.

– Toiselta puolen taloamme jatkui tie Uutalantielle ja sieltä edelleen Brusastielle. Se oli autolla kuljettava tie ja sitä varten oli oikein tienhoitokunta. Tämä meidän autotie jäi sitten Maasälväntie 16 talon alle, Annikki kertoo.

Uutelan tie kulki kutakuinkin siinä missä nykyinen Maasälväntie. Aukio, joka oli aivan Maasälväntien alussa oli nimeltään Uutelan aukio. Nykyisin siinä on päiväkoti ja aukio on kutistunut ja siirtynyt leikkikentäksi Maasälväntie 16:n päähän. Sen laitaa kulkee nyt Hiekkakivenpolku.

Sadun metsä

Uusi koti oli kuin sadun metsä: oli puita ja kallioita, pihalla kieloja ja valkovuokkoja. Vähän kauempana sinivuokkoja. Hevoshaka oli juoksuhautojen takana. Metsä oli turvallinen liikkua yölläkin.

Säilän talo silloin ennen.

– Pihalla saattoi puuhata kaikenlaista, jopa pelata sulkapalloa. Talvella pääsi suoraan pihalta hiihtämään ja plotista (lätäkkö) tehtiin luistinrata, Annikki muistelee.

Kuva: Maunu Säilä.

 
Kahvikupin ääressä puheemme kiertelee ja kaartelee nuorikkovuosista aina niihin vuosiin, jolloin aloitettiin kerrostalojen rakentaminen. Nuoripari oli ensin asunut anopin keittiössä. Toisen lapsen synnyttyä he olivat saaneet mummun toiselta vuokralaiselta, hautausmaanhoitaja Wikholmilta, vapautuneen huoneen. Make teki keittiöstä siihen huoneeseen oven, ja näin heillä oli juhlavasti huone ja keittiö.

Pihlajamäki syntyy

Kun alueelle nousi kerrostaloja ja väki lisääntyi, tuli tarve kotiseutuyhdistykselle. Make Säilä ja pastori Aimo Ajo, kumpikin kirkkokuoron laulajia, olivat hankkeen innokkaita alullepanijoita. Vuonna 1964 tammikuun 12. päivänä oli sitten Pihlajamäki-seura ry:n perustamiskokous. Uusi kaupunginosayhdistys keräsi yhteen toimeliaat ihmiset ja Annikki Säilä muistelee, miten innokkaasti naistoimikunta järjesti retkiä ja tempauksia.

Pihlajamäki-päivää vietettiin eräänkin kerran Kaivopuistossa asti. Ajettiin kuorma-autoilla ja myytiin makkaroita ja hauskaa oli. Ja itse Eric von Frenckell suuteli Annikkia kädelle.

– Taisi suudella kaikkien naistoimikunnan puuhanaisia. Kukaan meistä ei olisi malttanut muutamaan päivään kättään pestä, Annikki nauraa.

Annikki on toiminut kaiken ikää kirkkokuorossa. Hän muistelee miten hienoa oli, kun vuonna 1971 silloinen kanttori, Pentti Tynkkynen sävelsi ja sanoitti Pihlajamäelle oman laulun. Sitä laulettiin rinta rottingilla niin kirkossa kuin koulussa.

Vaikka takana on jo kunnioitettavat 90 vuotta, on Annikin muisti peilinkirkas. On mieluista kuunnella, kuinka hän kertoilee tapahtumia vuosien varrelta. Ja vaikka lonkkia on korjailtu, hän silti liikkuu innokkaasti ja on edelleen mukana kaikissa alueemme tapahtumissa. Tulevana itsenäisyyspäivänä Annikki lausuu runojaan kansalaispäivällisillä Pihlajamäen kirkossa.

Teksti:
Ulla Welin

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.

 
Pihlajamäen historiaa ennen lähiön rakentamista 60-luvulla avaa Ulla Welinin ja Aune Greggasin kaupunginosakirja Pihlajamäki – näköalalähiö vuodelta 1994. 

Voit lukea kirjan myös verkkoversiona. (huom! verkkoversiossa suurikokoiset kuvat, latautuu hitaasti)

Pihlajamäki – näköalakaupunki

Pihlajamäki suunniteltiin ja rakennettiin pääosin vuosina 1959-1965. Se oli ensimmäisiä aluerakennuskohteita Suomessa. Alueen asemakaavan laati vuonna 1960 arkkitehti Olli Kivinen. Muita alueen suunnittelussa mukana olleita arkkitehtejä olivat Helsingin Asunto-osuuskunta Hakan (Pihlajamäen koillisosa) asunto-osaston arkkitehdit Esko Korhonen ja Sulo Savolainen sekä Saton (Pihlajamäen lounaisosa) alueen arkkitehtuurikilpailun voittanut Lauri Silvennoinen.

Asemakaava luonnonmuotojen mukaan

Kivisen kaava perustuu alueen luonnonmuotojen taitavaan hyväksikäyttöön ja kansainvälisen funktionalistisen kaupunkisuunnittelun perinteiden soveltamiseen suomalaiseen maisemaan. Kaavan suunnittelussa on saatu vaikutteita myös modernin arkkitehtuurin esikuvan Le Corbusierin kaupunkivisiosta, joissa vapaasti seisovat suuret kerrostalot sijoittuivat laajojen viheralueiden keskelle.

Korkeatasoisia asuntoja

Pihlajamäki oli myös ensimmäisiä betonielementtirakentamisen kohteita Suomessa. Siirrettäviä suurmuotteja ja puolielementtitekniikkaa käytettiin sekä Hakan että Saton puolella. Elementtirakentaminen nähtiin keinona rakentaa korkeatasoisia asuntoja edullisesti. Pihlajamäessä uusi rakentamistekniikka yhdistettiin Tapiolan kaltaiseen puutarhakaupunki-ideologiaan. Pihlajamäestä haluttiin tehdä terveellinen ja luonnonläheinen lähiö.

Myöhempi rakentaminen

Myöhempi rakentaminen Pihlajamäessä kuvastaa kaupunkisuunnittelun tavoitteiden muuttumista. Niissä tehokkuus, tiiveys ja sosiaaliset kontaktit olivat ajan avainsanoja. Suunnitteluideologian muutokseen liittyi usein asuntoarkkitehtuurin heikkeneminen, mikä on nähtävissä myös Pihlajamäessä. Uudemmasta rakentamisesta löytyy myös monia onnistuneita esimerkkejä. Pihlajamäessä on mm. vuoden 1989 rakennuskohteena palkittu arkkitehtitoimisto Veli-Pekka Tuomisen pienkerrostaloalue Liusketien pohjoispäässä.

Maineikasta arkkitehtuuria 

Pihlajamäen asuntoalueen arkkitehtuurin arvo on kansainvälisesti tunnustettu. Alue on hyväksytty nykyarkkitehtuurin tutkimukseen ja suojeluun erikoistuneen DOCOMOMO-järjestön listalle ainoana suomalaisena 1960-luvun lähiönä ja yhtenä modernin arkkitehtuurin kärkikohteena Helsingissä. Pihlajamäki sisältyy myös Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden alueiden RKY-1993-tietokantaan. 1960-luvulla rakennettua Pihlajamäkeä koskeva suojelukaava hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa 26.9.2007.

Lue lisää Pihlajamäen historiasta:

Säilän talon tienoilla: Annikki Säilä muistelee
Aarnivalkea muistaa mennyttä elämää
Ulla Welin – Pihlajamäen kävelevä historiankirja. Haastattelu.
Näköalakaupunki kalliomaastossa: Pihlajamäen synty
Pihlajamäen lähikauppoja ennen ja nyt
Pihlajamäki-lehden juttuja vuodelta 1964
Tuokiokuvia 60-luvun Pihlajamäestä