Puistokummius on lyönyt hyvin läpi Pihlajamäessä. Enää ei herätä suurta hämmästystä jos ja kun rivipihlajamäkeläinen pitää silmällä lempipuistoaan, mahdollisesti osallistuu istutusten hoitoon tai ilmoittelee rakennusviraston yhteyshenkilölle kaatuneista puista. Toki joku saattaa vielä tokaista moisen kuuluvan yksin ja ainoastaan kaupungille, mutta enemmistö taitaa jo nähdä puistokummin touhut hyvässä valossa.

Mutta kun rivikansalainen vapaaehtoishengessä innostuu huolehtimaan hoitoa kaipaavasta ostoskeskuksen kukkapenkistä, hämmästyksen huokailijoita riittää. Nyt yhteisen hyvän eteen tehty hoitelu nähdään ”hyväksikäyttönä”, joka ikävästi ”hyödyttää yrittäjiä”. Ostoskeskus kun on yksityistä, ei kaupungin omaisuutta.

Ryhdyin tänä kesänä – yhteisymmärryksessä yrittäjäyhdistyksen kanssa ja yrittäjien avuksi -kitkemään ja kastelemaan S-marketin ja apteekin takaista kukkapenkkiä. Jo viime kesänä huomasin, että se kaipaa hoitoa. En ottanut ostaria epäviralliseksi puistokummikohteekseni kasvattaakseni yrittäjien tuloja. Syynä oli itsekkyys: kauniit kukat ilahduttavat minua.

Kesän edetessä huomasin, että kitketty ja satunnaisista tihutöistä siivottu kukkapenkki ilostutti myös muita. ”Kiva, että joku huolehtii näistä kukista”, kuului monesta suusta. Sanat paljastavat ajatuksen, että ostarin kesäkukkien hoidossa on terästämisen varaa.

Pihlajamäen kotisivujen keskustelupalstalla on moni arvellut, että yritykset hyötyisivät ostoskeskuksen siistiytymisestä. Viihtyvyyden lisääntyminen varmasti onkin yrittäjien intresseissä. Voi tietysti myös olla, että kauppa käy rehottavista kukkapenkeistä tai törkyisistä roskiksista huolimatta.

Varmaa kuitenkin on, että viihtyisää ostoskeskusta arvostetaan. Sen eteen kannattaa jatkossakin tehdä töitä – myös vapaaehtoispohjalta.

Teksti:Tanja Railo
Kuva: Riitta Sivonen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2008

Viime aikoina olen usein törmännyt keskusteluun juniorijalkapallon kustannusten räjähdysmäisestä kasvusta. Onko jalkapallosta tulossa vain rikkaiden lasten temmellyskenttä? Kulujen nousun suurimpia syitä ovat olleet kalliit talviharjoittelutunnit ja ohjaajien palkkiot. 

Jostain kumman syystä nämä kaksi asiaa ovat juuri niitä, minkä perään jalkapalloväki on vuosikausia itkenyt. Mistä saataisiin kunnon olosuhteet ympäri vuoden pelaamiselle? Mistä saataisiin päteviä, aidosti innostuneita valmentajia? Nyt kun näitä on putkahtanut ilmoille, niin käytöstä ei sitten taidetakaan olla valmiita maksamaan.

Kaikki vanhemmat eivät ole mitään seduja tai kimejä. Mutta mikä olisi järkevämpää ja palkitsevampaa rahojen tuhlausta kuin omien lasten harrastustoiminta? Varsinkin jos ne vekarat vielä tykkäävät siitä touhusta. 

Itsekin muistan ekat pihapelit naapurin veljesten kanssa, ekat oikeat treenit Pihlajamäen Wembleyllä, sen ekan maalin suurin piirtein kolmen vuoden pelaamisen jälkeen, maalin aiheuttaman hymyn faijan naamalla, ne kolme omaa maalia jotka tuli tehtyä 15-vuotiaana kahden viikon aikana, ne kaikki mokatut rankkarit. 

Kaikki nämä ja paljon muitakin muistoja sain, koska vanhempani antoivat minun harrastaa sitä mitä halusin ja missä viihdyin.  

Miksikö muistan niin hyvin? Ehkä siksi, että tannoin tuli taas tehtyä junnuaikojen pelikavereiden kanssa jo perinteiseksi käynyt vuosittainen etelänmatka sinikeltaisten valtakuntaan. Silloin nämä samat muistot käytiin läpi uudestaan ja uudestaan. Ja ensi vuonna ne taitavat taas tulla esille, viimeistään saunan lauteilla. 

Luodaan myös nykyisen sukupolven junioreille lisää tunteikkaita muistoja. Tsemppiä vanhemmat lapsienne harrastuksien eteen – laitetaan talkoohenki taas kukoistamaan! 

Teksti: Teemu Jaronen
Kuva: Päivi Seikkula

Kolumnin kirjoittaja on pelannut jalkapallon miesten 5. divisioonassa ja voittanut oman joukkueen maalikuninkuuden vuonna 1995.

Jäikö jotain sanomatta?
Keskustelua aiheesta voi jatkaa tämän sivuston keskustelupalstalla.

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 1/2008 

Tapasin entisen Pihlajamäen asukkaan Ragni Malmstenin vähän ennen hänen yllättävää poismenoaan. Kun kysyin hänen kuulumisiaan, oli vastaus: ”Elän nykyisin metallikautta – hiukset ovat hopeaa, hampaat kultaa ja jalat lyijyä.”

Pihlajamäen uudisasukkaista monet ovat jo siinä iässä, että painovoima tuntuu entistä selvemmin mäkiä ja portaita kiipeillessä. Ostoskassi painaa kaupasta kotiin palatessa. On välillä pysähdyttävä huoahtamaan, kun ylämäki on pitkä. Kotiportaan ovella pitää vielä kerätä voimia kerroksiin nousemista varten. Kun Pihlajamäkeä rakennettiin, määräykset kielsivät hissin tekemisen alle viisikerroksisiin taloihin.

Asialla on kuitenkin valoisa puolensa. Uskon, että Pihlajamäen asukkaat ovat keskimääräistä paremmassa kunnossa kamppailtuaan vuosikymmenet painovoimaa vastaan. Harjoittelu antaa tunnetusti voimia, mutta toiset luonnonlait vaikuttavat vääjäämättä, ja kunto hiipuu.

Paljon on kuitenkin tehtävissä ikäihmisten liikkumisen helpottamiseksi. Samat toimenpiteet lisäävät turvallisuutta ja auttavat myös lastenvaunujen työntäjiä, pyörätuolin käyttäjiä sekä pieniä koululaisia.

Maasälvänpolun porras, joka on suuren asukasjoukon yhteys bussipysäkille, on vuosikausia ollut tervejalkaisellekin vaarallinen. Asukkaiden lukuisten yhteydenottojen jälkeen portaiden rakenne on vihdoin osittain uusittu. Pahimmat virheet on korjattu.

Vanhan portaan ja uuden osan liittymäkohta on kuitenkin arveluttava. Portaiden yläpuolella on edelleen liian kalteva polku, jolla moni on liukkaalla kaatunut. Itse portaitakin on ehditty jo kauhistella, sillä niillä on noin kolmekymmentä yhtäjaksoista askelmaa ilman lepotasoa.

Nyt sopii toivoa, että uusista portaista myös pidetään huolta. Pyryjen jälkeen ei edellisinä talvina aina poistettu lunta portailta, jonne sitten syntyi liukumäki. Sitten heitettiin lumen päälle vähän hiekkaa. Viime keväänä hiekat jäivät paikoilleen ja pyörivät vielä juhannuksena laakereina kenkien alla. Vaatimattoman toivomuksen tukena on Suomen laki, jonka mukaan kadut on pidettävä kulkukelpoisina, ja Maasälvänpolku on katu. Porrasta täydentämään voisi tehdä kiemurtelevan luiskan, mikä huomioisi liikuntaesteiset ja lastenvaunujen työntäjätkin.

Toinen esimerkki on oikopolku Graniittitien mäeltä ostokeskukselle. Sen loiventamiseksi kaupunki lienee jo tehnyt suunnitelmia. Tällä hetkellä painovoima huolehtii siitä, että molemmissa paikoissa pääsee nopeasti alas varsinkin talviliukkailla.

Hissien rakentaminen onkin monimutkaisempi juttu. Esteet eivät ole pelkästään teknisiä tai esteettisiä, vaan myös kustannusten jakoon liittyviä. Eräs ratkaisu voisi olla se, että asukkaat vaihtavat huoneistoja. Näin on tapahtunutkin jossakin talossa. Muutos saattaisi olla alueella viihtyville helpompi kuin muualle muuttaminen.

Palvelulinja on mainio asia ikääntyneille. Sitä kannatta käyttää ja osoittaa siten sen tarpeellisuus.

Edellä kirjoitettu ei tietenkään ole purkaus painovoimaa vastaan. Sehän on koko olemisemme elinehto tällä planeetalla. Haluan vain muistuttaa, että lähiömme ei ole vielä valmis. Meillä on syytä jatkaa uudisasukasaikojen tapaan yhdessä yrittämistä ja asioihin vaikuttamista.

Teksti ja kuva: Sulo Savolainen

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.