Malmin läpi virtaavan Longinojan vaikutus asuinalueidemme lähiluontoon on suurempi kuin ehkä vielä – tai nykyisin ymmärrämme. Oja on nimestään huolimatta nykyisin oikeasti kaunis ja soliseva puro, arvoaan nostava ympäristökohde. Longinojalla kalat, linnut ja nisäkkäät viihtyvät ihmisten seurana.

Longinojan jo kunnostetut ja yhä kunnostuksen ala olevat purovarret tarjoavat viherväylän, joka halkoo Koillis-Helsingin Vantaanjoelta Suurmetsään kulkevana kiilana. Tuo väylä on hieno osa Helsinkipuistoa, joka alkaa meren edustan saarista jatkuen Vantaanjoen vartta pitkin ja yhdistyy keskuspuistoon Pitkäkoskella.

Voisitko uskoa, jos kerron purosta löytyvän siinä syntyneitä taimenia? Näitä jalokaloja jahtaamassa voi nähdä harmaahaikaroita tai kuningaskalastajia. Puron rannalta voi löytää aamuöisin kettuja rusakkojahdissa tai mäyrän sähisemässä. Luonto on monimuotoista ja hyvin hoidettuna siellä havaitsee kaupunkiympäristölle yllättäviäkin asioita – uskalla lähteä lähialueillesi luontoretkelle!

Talkoilla ojasta puroksi

Longinojan ympäristöä on kunnostettu jo vuosien ajan. Vapaaehtoinen talkootyö sai vauhtia kaupungin viranomaisiin, josta kaunis kiitos. Vuosittain vapaaehtoiset – veturina Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura SKES – ovat kantaneet kiviä ja soraa paikoilleen luoden peratusta ojasta hiljalleen taas elämää täynnä olevaa puroa. Kunnostuksien tulokset ovat olleet huippuluokkaa ja tehdystä työstä on ollut iloa kaikille alueella vieraileville. Täällä luonnon helmassa ihmismieli lepää.

Oma historiani puron varrella sai alkunsa 80-luvulta. Malmi oli tuolloin hitaasti kasvava liityntäasema, jonka rakennuskanta valtasi hiljalleen ratojen varret. Tuolloin alle 10-vuotiaana seilattiin kavereiden kanssa ”Lonkalla” styrox-lautoilla pitkiäkin matkoja ylös alas. Oja oli kiva leikkikenttä, joka tarjosi uusia elämyksiä joka kerta siellä temmeltämässä käydessämme.

Nykyinen innostukseni Longinojaa kohtaan on peruja näistä leikestä – leikit ovat vain muuttuneet toisiksi ja vähän vakavammiksi.. Lapsuuteni leikkipaikka on muuttunut talkookunnostuskohteeksi, jonne ensimmäisien vuosien aikana yritimme saada rahaa kunnostuksissa tarvittavien kivien tai soran tilaamiseen. Hyvien ystävien ja sponsoreiden avulla se onnistui. Vuodesta 2008 alkaen Helsingin kaupunki on tarjonnut meille itse mahdollisuuden järjestää talkoita ilman suurempia kustannuksia toimittaen meille tarvittavan kiviaineksen.

Viihtyvyyttä viherkeitaasta

Suurimpia muutoksia puronvarsi tulee kuitenkin kokemaan Longinojanraitin rakennustöiden aikana ja niiden jälkeen. Latokartanontien alikulku helpottaa koululaisten lisäksi ulkoilijoiden mahdollisuuksia nauttia viherkeitaastamme helposti ja ennen kaikkea turvallisesti.

Alikulun lisäksi uudet sillat ja niiden ympäristö antaa tilaisuuden tarkkailla puron elämää. Helsingin kaupunki onkin jo luvannut materiaalin siltojen ympäristön kunnostamiseen ja siltojen rakentamisen aikana urakoitsija Fin-Seula Oy ottaa huomioon puron sielun ja toimii mahdollisimman hellävaraisesti sitä kohtaan.

Longinojan seutu vaatii huomiota talkooväeltä myös tulevaisuudessa – ympäristönhoidossa aina löytyy kehittämisen varaa. Longinojan varrelle voisi luoda esimerkiksi jo valmiiseen kevyenliikenteen verkostoon opastetun luontopolun. Reitistöön mahtuisi osa-alueita pelto-, niitty-, metsä-, puro- ja kaupunkialueiden maisematyypeistä. Tervetuloa tähän kehittämistyöhön!

Huolehditut luonnonympäristöt kohentavat kaupunginosien viihtyvyyttä ja arvoa. Nauttikaamme kaikki entisen ojan, nykyisen puron varrelle kulkevat hienosta viherkeitaasta, jonka tilan parantamisen eteen ovat tehneet töitä niin vapaaehtoiset kuin viranomaistahot.

Teksti: Taimenmies Juha Salonen
Kirjoittaja on Skes Ry:n Longinoja-projektin moottori

Tämä artikkeli on ilmestynyt Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2009

Avoimet kalliot ja kalliokedot eivät ole ainoastaan valokuvaajien tai auringonpalvojien suosiossa. Ne tarjoavat elinympäristön monille aurinkoa ja lämpöä suosiville kasveille, jäkälille ja eläimille. Myös perhosiin kuuluu lajeja, jotka viihtyvät parhaiten valoisissa kalliomaastoissa.

Pihlajamäessä esiintyvistä perhosista muun muassa pikkukultasiipi (Lycaena phlaeas) ja punemittari (Lyhtria cruentaria) ovat tyypillisiä kallioiden asukkeja. Vaikka nämä perhoslajit eivät ole läheistä sukua toisilleen – ensimmäinen kuuluu päiväperhosiin ja toinen mittareihin – on niiden elintavoissa monia yhteisiä piirteitä. Molemmat lentävät päivällä auringonpaisteessa ja syövät toukkana suolaheiniä. Lisäksi niillä on säännöllisesti kaksi sukupolvea vuodessa: ensimmäisen polven perhoset liihottavat touko-kesäkuussa ja toisen polven heinä-elokuussa.

Pikkukultasiipi on nopea lentäjä, joka käy mielellään keltanoiden kukilla ruokailemassa. Se on jokseenkin yleinen, koko maassa esiintyvä laji, jota jonain vuonna voi nähdä runsaastikin, mutta toisena on hyvin vähälukuinen. Pikkukultasiiven lähilaji loistokultasiipi (Lycaena virgaureae) on varmaan monille tutumpi. Kallioiden sijaan se lentelee lähinnä niityillä ja pientareilla heinäkuussa.

Punemittarin tapaa harvoin kukilta, mutta sen voi löytää esimerkiksi suolaheinän varrelta istuskelemasta tai kallion kupeelta aurinkoa ottamasta. Sen siipien kirkkaat värit sulautuvat yllättävän hyvin punertavaan suolaheinäkasvustoon ja kallioiden jäkäliin. Suojavärityksenä ja pienen kokonsa vuoksi tämä Etelä-Suomessa esiintyvä kaunis perhonen jää monilta huomaamatta.

Tarkkaavainen kulkija saattaa siis nähdä Pihlajamäen kalliolla muutakin kuin lasinsiruja.

Teksti: Juho Paukkunen
Kuva: Vesa Koskela

Tämä artikkeli on ilmestynyt Pihlajamäen lähiölehdessä 1/2009

Pihlajamäen laajimmat yhtenäiset kalliot ovat Rapakiventien hiidenkirnujen yläpuoliset kalliot juoksuhautoineen, eli Aarnikanmäen kalliot, sekä Porraskalliot Pihlajamäentien ja Lahdenväylän välissä.

Vaikka nämä kalliot ovat karuja, ne silti ovat kasvistoltaan varsin monipuolisia. Viime vuosien äärimmäisen kuivat kesät ovat tappaneet suuren osan kallioiden männyistä, jotka olivat aiemmin selvinneet kallion kapeiden halkeamien varastoiman veden avulla. Jotkut katajat ovat myös kärsineet kuivuudesta.

Suopursuja ja poronjäkäliä

Porraskallioiden päällä oleva pieni kostea painanne on sentään säilyttänyt suopursunsa, lakkansa ja rahkasammaleensa, liekö kallion laella piilossa vettä varastoiva hiidenkirnu. Ainakin Porraskallioiden juurella Johtokiventien alkupäässä on yksi vähemmän tunnettu hiidenkirnu.

Porraskalliot on hyvin karu kasvupaikka, humusta tai hiekkaa ei siellä juurikaan ole. Jäkälät ja sammalet sekä vanhat männynkäkkärät luovat kallioiden yleisilmeen. Kallioilta löytyy vielä paikoin valko- ja harmaaporonjäkälää, okatorvijäkälää ja silotorvijäkälää, joskin kaikki ovat tallaukselle alttiita ja siksi niukkoja. Harmaahapsista kalliotierasammalta on siellä täällä suurina mättäinä.

Aarnikanmäen kallioilla on paikoitellen hiekkaa ja humusta kallion päällä, joten Rapakiventien puoleiselta lämpimältä rinteellä löytyy myös ketomaista kasvillisuutta. Keto-orvokki, kevätkynsimö, lituruoho ja kevättaskuruoho kukkivat tätä kirjoittaessani vapun jälkeen. Alkuperältään arvoituksellinen pölkkyruohokin on jo tunnistettavissa sinertävistä lehdistään.

Maisemia suurennuslasin läpi ja horisonttiin saakka

Pystyllä kalliopinnalla rehottaa lettumaisia kuhmujäkäliä ja maassa ryppyreunainen ruskonahkajäkälä. Erikoisuutena mainittakoon lasinsirpaleella kasvanut silokeltakarve, joka tosin kuvaamisen jälkeen tuli kerättyä pois. Sammalista ainakin harmosammal on kallioilla yleinen.

Kasvilajiston tarkempi selvittäminen jää odottamaan kesän edistymistä ja lähestyvää Helsinki-päivän luontoretkeä Pihlajamäessä. Jo pikaisten kävelyretkien perusteella on varmaa, että lajistosta ei retkellä ole pulaa.

Kallioilla retkeillessä kannattaa kasvikirjan lisäksi ottaa mukaan pieni kassi, johon voi kerätä lasinsiruja. Näin saamme upeat maisemakalliomme yhä viihtyisämpinä meidän kaikkien käyttöön.

Teksti ja kuva: Sampsa Lommi

Tämä artikkeli on ilmestynyt Pihlajamäen lähiölehdessä 2/2008

Pihlajistontien ja Lahdenväylän välisellä kaistaleella sijaitsee hieno, mutta huonosti tunnettu jalopuumetsikkö. Metsikköön pääsee jalan Pihlajiston ala-asteen suunnasta Pihlajistontien alikulun kautta ja siitä metsäpolkua pitkin viistosti oikealle Lahdenväylälle päin. Hetken kuluttua ollaan upeassa lehtimetsikössä, jossa polun vasemmalla puolella on muutamia vuorijalavia ja lähistöllä runsaasti jalavan versoja.

Rakennusviraston viherosaston Pihlajamäkeen ja Pihlajistoon laatiman luonnonhoitosuunnitelman 1999–2008 mukaan kyseessä on lehtomainen kangas, jossa on 45-vuotias haavikko. Sitä kuvaillaan elinvoimaiseksi ja monimuotoiseksi lehtimetsäksi, jossa on myös koivua, harmaaleppää, raitaa, vaahteraa ja muutama jalava. Pensaskerroksessa on vaahteraa, haapaa, tuomea ja taikinanmarjaa. Tähän jalopuumetsikköön liittyy koko joukko mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Arboretumia suunniteltiin 30-luvulla

Vuorijalava lienee Helsingin luonnossa pelkästään viljelyperäinen. Luontaisena vuorijalava on rauhoitettu ja sellaiset jalavametsiköt ovat useimmiten puronvarsilla. Rakennusviraston puuasiantuntija Juha Raision mukaan Lahdenväylän varren vuorijalavien arvo ei vähene, vaikka ne eivät olisikaan alkuperäisiä, vaan viljelykarkulaisia.

Raisio kertoo, että kasvitieteen professori ja Helsingin yliopiston entinen rehtori Kaarlo Linkola suunnitteli Viikkiin 1930-luvulla laajaa, yli 20 hehtaarin arboretumia. Vuorijalavat voivat liittyä tähän hankkeeseen. Arboretumia ei kuitenkaan vielä silloin perustettu Viikkiin, vaan myöhemmin toisaalle Viikkiin yhdessä Helsingin kaupungin kanssa.

Viikin yrityspuisto tulossa viereen

Lahdenväylän viereen, aivan vuorijalavien lähelle, alettiin 2000-luvun alussa kaavoittaa Viikin yrityspuistoa. Vuonna 2001 antamassaan lausunnossa Pihlajamäki- Seura hyväksyi työpaikka-alueen rakentamisen, mutta toivoi, että lehtoalue otetaan suunnitelmassa arvonsa mukaisesti huomioon.

Viikin yrityspuiston suunnitelma hyväksyttiin vuonna 2004. Sen havainnekuvaa tarkasteltaessa näyttäisi siltä, että jalavia sisältävä metsikkö jää pystyyn, mutta aivan jalavien viereen tulee pysäköintipaikkoja. Viikin yrityspuiston kaavoittaja arkkitehti Markku Siiskonen kertoo, että alueelle on suunnitteilla nauhamainen Business Park -alue, joka on varattu NCC Finland Oy:lle. Siiskonen toteaa, että tarkemmissa suunnitelmissa jalavat voidaan säilyttää.

Jalavanopsasiipi ampumaradalla

Pihlajistolainen biologi Juho Paukkunen havaitsi kesällä 2006 Viikin ampumaradalla jalavanopsasiiven. Jalavanopsasiipi on viime vuosina Lounais-Suomesta pääkaupunkiseudulle levittäytynyt melko pieni ja vaikeasti havaittava ruskea päiväperhonen, joka lentää heinäkuun 10. päivän tienoilta noin kuukauden. Perhosen toukan ravintokasvi on jalava. Onkin mahdollista, että jalavanopsasiipi on lisääntynyt juuri Viikin yrityspuiston jalavien lehdillä. Kesällä 2007 Paukkunen ei etsinnöistään huolimatta enää nähnyt jalavanopsasiipeä.

Teksti: Vesa Koskela

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 2/2007

Pihlajamäen kallioperä on etupäässä punaista graniittia. Miksi kalliot kuitenkin näyttävät enimmäkseen harmailta, ja punaista näkyy vain kallioleikkauksissa ja muilla äskettäin paljastuneilla pinnoilla? Syynä ovat lukuisat rupijäkälälajit, jotka kasvavat suurina yhtenäisinä kasvustoina, kuin osana kiven pintaa. Kivien rupijäkäliä luullaankin usein ”kivikuntaan” kuuluviksi, vaikka kyse on epätavallisen kovapintaisista sienistä.

Katsokaamme siis lähemmin näennäisesti paljaan kallion pintaa. Siinä erottuu usein harmaan-, ruskean- ja vihreänsävyisiä pyöreähköjä laikkuja, joita saattaa erottaa parimillinen musta rajavyöhyke. Näitä rajavyöhykkeitä muodostavat varsinkin karttajäkälät, jotka ovat saaneet nimensä juuri karttamaisesta ulkonäöstään. Silmiinpistävimpiä lajeja ovat fosforimaisen vihertävät ja keltaiset karttajäkälälajit. Harmaista lajeista tavallisimpia ovat kiventiera-suvun jäkälät.

Eri rupijäkälälajit näyttävät kilpailevan elintilastaan kallion kuivalla ja karulla pinnalla, missä sammalet ja muut kasvit eivät menesty. Yksikään neliösenttimetri ei jää käyttämättä. Mikäli kiven pinta paljastuu esimerkiksi lohkeamalla, peli alkaa alusta.

Perusteellisemman puhdistuksen kallioille tekee jäätikkö. Pihlajamäenkin päällä on aikoinaan jyllännyt pari kilometriä paksu jäätikkö. Nykyään vuoristojen jäätiköiden vetäytymisajankohta voidaan karkeasti määrittää rupijäkälälaikkujen koon perusteella. Joidenkin rupijäkälälajien kasvu on alle millimetrin vuodessa.

Kulkisiko tästä jäkäläinen aasinsilta Malmin hautausmaalle? Hautausmaiden tunnelmaan kuuluvat jäkälien koristamat vanhat hautamuistomerkit. Vanha ja rosoinen kiven pinta on hyvä kasvualusta, sileästä pinnasta jäkälien on vaikeampi saada otetta. Onko puhdas kivipinta kauniimpi kuin jäkälien koristama, se on toki makuasia. Tiettävästi hautakiviä jopa puhdistetaan jäkälistä ja sammalista. Kalkkipitoisella hautakivellä viihtyvät eri lajit kuin happamalla graniitilla.

Pohdittavaksi jää, tarkoitetaanko sanonnassa ”läpi harmaan kiven” rupijäkälien vaiko itse kiven harmautta.

Sampsa Lommi
Luontoryhmän vetäjä

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 1/2007.