Mistä kallioon on tullut monta metriä syvä ja leveä amme? Onko asialla ollut pieni päätön hiidenväki? Vai jättiläismäinen hiisikö sen kaivoi voikirnukseen?
Ihmisellä on aina ollut tarve keksiä selityksiä ilmiöille, joille ei näytä olevan luonnollista selitystä. Näin myös hiisi sai osansa kunniasta. Kuka raahaisi ison kiven keskelle metsää, kokoaisi sinne kiviröykkiöitä tai poraisi ison kolon kallioon, ellei itse hiisi!
Vanhoissa kansanuskomuksissa sana hiisi tavataan kahdessa merkityksessä: paikallisena ja persoonallisena. Edellinen merkitys on alkuperäisempi ja viittaa ihmisten pyhänä pitämään paikkaan kuten metsikköön tai lehtoon. Käsitteeseen liittyy usein myös tietty kammottavuuden tai jopa pahuuden leima.
Kristinuskon tultua Suomeen sanaa hiisi on käytetty myös tarkoittamaan helvettiä, kuten sanonnassa "painu hiiteen!” eli pahaan paikkaan.
Hurmaannuttava hiidenväki
Tähän paikalliseen merkitykseen liittyy myös käsitys hiidenväestä. Esimerkiksi Pohjois-Satakunnassa kerrottiin että hiidenväki oli pientä päätöntä kansaa, joka kulki metsässä omia polkujaan. Vain johtajalla oli pää. Jos ihminen sattui hiidenväen polulle, hän ikään kuin hurmaantui, alkoi kulkea ympyrää eikä enää löytänyt kotiin.
Hiidenväellä kerrottiin myös olevan pieniä kulkusia, joista kuuli milloin ne ovat tulossa. Tällöin oli parasta heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan, sillä nukkuvalle ne eivät tehneet pahaa.
Toisen tiedon mukaan hiidenväki oli niin pikkuista, että pituutta oli vain noin peukalon verran. Nenällä tosin oli mittaa saman verran. Miten ne mahtoivatkaan pysyä pystyssä! Hiidenväkeä saatettiin myös yksinkertaisesti sanoa hiisiksi ja uskoa niiden hiipivän ihmisten joukossa näkymättöminä, niin kuin vainajien henget.
Kammottava metsänhaltija
Yleisimmin hiiden persoonallinen merkitys vaikuttaa viitanneen eräänlaiseen pahaan metsänhaltijaan. Tämä on saatettu, toisin kun oli hiidenväki, kuvitella varsin isokokoiseksi, jopa jättiläiseksi.
Paitsi mielenlaatunsa puolesta, hiisi erosi hyvästä metsänhaltijasta myös ulkonäkönsä puolesta. Siinä missä hyvä haltija oli komea, huoliteltu ja sukevapartainen suurine kauniine silmineen, hiisi oli ruma, parraton, vinosilmäinen ja esiintyi repaleisessa asussa. Oli jokaisen mielikuvituksesta kiinni, kuinka kammottavaksi olioksi hiiden mielsi. Kristinuskon myötä sana hiisi alkoi myös merkitä paholaista.
Jos metsähiittä jostain syystä halusi tavata, on kerrottu että piti hakeutua muurahaiskeolle, sellaiselle joka oli vaaran pohjoispuolella tai joka oli pohjoispuolelta nurmettunut. Ellei hiisi itse päässyt saapumaan, se saattoi lähettää käärmeen, joka kertoi oliko hiisi kaukana ja milloin sen voisi odottaa saapuvan.
Tunnettuja hiisiä olivat myös muun muassa maan, veden ja vuoren hiidet ja mainintoja löytyy myös esimerkiksi tupa-, sauna- ja riihihiisistä. Vesihiisi erosi hyvästä vedenhaltijasta aivan samalla tavalla kuin metsähiisi metsänhaltijasta. Vesihiiden saattoi häätää lammesta kuljettamalla sinne koskesta haltijan, jolloin hiisi joutui alakynteen ja pakeni.
Maahiiteen törmäsi viimeistään silloin, kun oli muuttamassa uuteen taloon. Kerrottiin, että tällöin piti talon väen olla peseytynyt ja päällään uudet puhtaat alusvaatteet. Jos tämän lisäksi kääri kankaan palaseen lahjuksia kuten rahaa ja kätki tämän multahirren alle, hiisi ei vallannut taloa.
Teksti: Anna Salo
Museolehtori, Helsingin Kaupunginmuseo
Aiheesta lisää:
Kalevalan sanakirja: Turunen, Aimo. SKS: 1949
Suomensuvun uskonnot: toim. Krohn, Kaarle. Werner Söderström ja SKS: 1914
Suomen kansankulttuuri: Talve, Ilmari SKS: 1990