Kävelevä historiankirja

Päivi Seikkulan haastattelussa Ulla Welin. Pihlajamäen historia kulkee kartanonmaista näköalakaupungiksi.

 org_1197360119_haastattelu.jpg
Ulla Welin, sait aikoinaan lisänimen ”Pihlajamäen kävelevä historiankirja”. Mistä moinen kunnia?
– Tutkin Pihlajamäen historiaa vuosina 1986–1990, kun väsäsin aiheesta kirjaa. Keräsin aineistoa ja kuvia, ja olin niin innostunut, että kerroin aiheesta kaikille ja aloitin suurin piirtein jokaisen puheenvuoroni Pihlajamäen historian pikakurssilla.

– Kyllä minä siitä kuitenkin tasaannuin, ja nyt olen jo melkein unohtanut, kuinka se kaikki oikein menikään: 1400-luvulla, kun kuningas Eerik Pommerilainen antoi rälssitilaoikeudet Pukinmäen kartanon isännälle…

Ulla Welin

Miten alun perin innostuit Pihlajamäen historiasta?

– Kaupunki toivoi silloin -80-luvulla, että kaikissa kaupunginosissa joku paikallinen tekisi alueestaan kirjan, jonka kaupunki kustantaisi ja julkaisisi sarjassa. Olin silloin innokas pihlajamäkiseuralainen, seuran puheenjohtajakin, ja tein työtä käskettyä.

– Ainakin Käpylä ja Lauttasaari olivat saaneet kirjansa jo julkaistuksi, kun minun kirjani aineisto oli juuri ehtinyt kiertää kaikissa lautakunnissa hyväksyttävänä ja julistettu valmiiksi. Mutta silloinen kaupunginjohtaja, taisi olla Rahkamo, sanoi että sorry, rahat on loppu, koettakaa saada rahoitus jostain muualta.

Kirja ”Pihlajamäki, näköalalähiö” kuitenkin ilmestyi vuonna 1994, ja sitä on taas saatu myyntiin mm. lähiöasemalle. Miten kirjan julkaisu onnistui?

– Olin tosiaan valmis polttamaan koko aineiston, kun silloinen Pihlajamäki-Seuran sihteeri Aune Greggas tuli hätiin ja sanoi, että stop – älä revi, älä polta – hän taittaa kirjan ja hankkii sille painopaikan. Niin hän tekikin, ja lisäsi kirjaan luontoa koskevat tekstit ja viimeiset kokoavat sivut.

– Pihlajamäki-Seura maksoi osan kustannuksista, joitakin kappaleita myytiin ja sitten kinuttuamme kaupungilta riittävän monta kertaa kaupunki osti loput painoksesta ja saimme kustannuskulut maksettua.

No kerropa jotain Pihlajamäestä, mitä täällä oli ennen lähiön rakentamista, paljonko oli asukkaita?

– Täällä asui 1930-luvulla 73 perhettä. Oli käsityöläisiä, tehdastyöläisiä, kivenhakkaajia ja puutarhureita. Pihlajamäessa toimi myös maankuulu Falckin matkalaukkutehdas, jossa
valmistettiin pahvisia matkalaukkuja.

– Vuoteen 1946 saakka alue kuului Helsingin maalaiskuntaan, siis nykyisen Vantaan alueeseen. Silloin suuren alueliitoksen yhteydessä Pihlajamäkikin liitettiin Helsinkiin.

Entä Ruotsin ja Venäjän vallan aikana, kenelle alue silloin kuului?

– Nykyisen Pukinmäen alueella oli 1400-luvulla Sonabyn kylä, ja sen suurin tila oli Bocksbacka. Kuningas Eerik Pommerilainen antoi Pyhän Laurin päivänä 10.8.1435 kirkossa luettavaksi käskykirjeen, jolla tilasta tehtiin aateliskartano eli rälssisäteri. Tämän kartanon maihin Pihlajamäki kuului.

– Alue vaihtoi omistajaa useaan otteeseen seuraavien parin sadan vuoden aikana, aateliselta toiselle. Sitten vuonna 1907 vapaaherra Hjalmar von Bonsdorffin lapset perustivat Boxbacka Ab:n, sen aikaisen maankeinotteluyhtiön. Sen avulla heidän oli tarkoitus rakennuttaa mailleen huvilakaupunki myymällä radan pohjoispuolelta maata ruotsinkieliselle herrasväelle ja radan eteläpuolelta, johon Pihlajamäkikin kuului, suomenkieliselle työväestölle.

– Mutta ensimmäisen maailmansodan sekavat linnoitustyöt sotkivat suunnitelmia, ja ruotsinkieliset myivät maitaan ja suomenkieliset ostivat. Lopulta Helsingin kaupunki osti vuonna 1917 koko osakekannan, jolloin kaikki Boxbacka Ab:n myymättömät maat, myös suurin osan Pihlajamäkeä, siirtyivät Helsingin kaupungin maatalouslautakunnan hoitoon.

Nykyisen Pihlajamäen alueen nimi oli vuoteen 1959 asti Aarnikanmäki. Mistä nimi Pihlajamäki keksittiin?

– Täällä asui aikoinaan värikäs persoona, Rönnkullan Kalle. Hän oli kiertänyt merillä, jäänyt sitten maanviljelijäksi ja ollut useaan kertaan naimisissa. Hänellä oli myös alueen ensimmäinen huoltoasema. Tältä Kallelta Pihlajamäki sai nimensä.

Pihlajamäessä on ollut mm. hyppyrimäki ja kuulemma suosittu tanssilavakin?

– Sotien jälkeen Aarnikanmäen alue oli tosiaan lähinnä urheilu- ja virkistyskäytössä. Siellä hiihdeltiin, ja sinne rakennettiin hyppyrimäkikin. 1950-luvulla siellä käytiin jopa moottoripyörien SM-ajot.

– Ja huvitustakin oli: Sotainvalidit rakennuttivat tanssipaikan, Aarnikan lavan. Se oli suosittu juhannusjuhlien pitopaikka. Mutta kun yksi humalikko putosi seitsemän metrin syvyiseen kallionhalkeamaan, niin huvilupaa tanssilavalle ei enää saatu kuin juhannusjuhlia varten.

Aarnikanmäellä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia suuria juoksuhautoja. Onko totta, että siellä oli kieltolain aikaan viinakätköjä?

– Kieltolain aikaan aina 1930-luvulle asti Aarnikanmäelle varastoitiin suuria määriä Helsinkiin myytäviä väkeviä juomia. Aikain kuluessa sinne kertyi niin paljon tyhjiä kanistereita, että eräs mies jopa sai niistä mökkiinsä peltikaton.

Mitä muuta mielenkiintoista voisit kertoa vanhasta Pihlajamäestä?
– Vaikka kuinka. Esimerkiksi, vielä 1920-luvulla tämä oli pääkaupungista katsoen silkkaa maaseutua, täällä käytiin marjassa ja sienestämässä ja pelättiin Saarankalliota. Maasälväntien puoleisella metsäisellä kallionnyppylällä laidunsi ja käyskenteli ihmisrakas Saara-lehmä. Aina kun joku tuli näkösälle, se syöksyi valtavat utareet keikkuen tulijaa tervehtimään ja hakemaan rapsutusta. Ihmiset säikähtivät uteliasta eläintä ja pakenivat, ja niin lehmä hallitsi aluettaan, Saarankalliota.

Olet itsekin pitkäaikainen pihlajamäkeläinen, muutit tänne jo -60-luvulla. Millaisia muistoja sinulla on?

– Muistoja on niin mielettömästi! Kun -60 ja -70-luvulla vain vähän käveli nykyisen Pihlajiston suuntaan, sai mustikoita poimittua niin mustikkamaitoon kuin mustikkapiirakkaankin. Silloinkin käytiin uimassa Pikkukoskella, vaikka joki oli ylitettävä laittomasti junasiltaa pitkin. Kun juna tuli, oli painuttava tiukkaan kaiteita vasten lastenvaunujen kanssa, mutta niin vain taas mentiin yli toisenakin päivänä.

– Muutin Puistolaan vuonna 2004, kun perin äitini pienen kaksion. Mutta sydämeni on aina Pihlajamäessä, olipa osoitteeni mikä tahansa.

Haastattelu: Päivi Seikkula

Tämä artikkeli on julkaistu Pihlajamäen lähiölehdessä 3/2007.