Rohkeus, avoimuus ja ahkeruus. Näillä eväillä syntyy musiikkia, joka pyrkii iholle ja sen alle. Sitä kuullaan 9.6. Pihlajamäki goes Bluesissa.
P-K Keräselle kuuluu hyvää. Hän ja 22-Pistepirkon muut jäsenet – veljensä Asko Keränen sekä Espe Haverinen – ovat puolen vuoden pakkoloman jälkeen pääsemässä takaisin keikkalavoille:
– Ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen ollaan oltu pitkällä lomalla. Se on ollut hauskaa, on ehtinyt ajatella ja tehdä kaikenlaista. Mutta erityisen hauskaa on, että Espen selkä on leikkauksen jälkeen toipunut hyvin.
Kulttimainetta jo kolmen vuosikymmenen ajan kerännyt rocktrio kajauttaa keikkarundinsa ensimmäiset säkeet Pihlajamäki goes Bluesissa 9.6. Mitä Kiillepuistoon pakkautuneet voivat odottaa, sitä ei tiedä kitaristi-solisti Keränenkään.
– Me ei suunnitella soittolistaa ennakkoon. Mennään fiiliksen mukaan. Yleensä me osataan soittaa biisit, Keränen virnistää.
Yhteen soittamista 22-Pistepirkko on ehtinyt harjoitella pitkään. Tunnistettavan oman soundista luonut kolmikko aloitti rämpyttämisen aluksi punkhenkisesti vuonna 1980 Utajärvellä, Oulun liepeillä. Kaksi vuotta myöhemmin bändi voitti monen mielestä skandaalimaisesti rockin Suomen mestaruuden.
– Samoihin aikoihin SM-kullan kanssa Soundi-lehden lukijat äänestivät meidät rockin viholliseksi numero 1, meitä pidettiin friikkibändinä. Moni muistaa mestaruutemme juuri tästä syystä. Meille äänestystulos opetti, ettei saa antaa periksi.
Hiphopin ja elektronisen musiikin lisäksi 22-Pistepirkon omalaatuista rockia on hipaissut ainakin blues.
– Tutustuin vanhaan bluesiin nuorena landepaukkuna, kun eräs maaninen musadiggari Torpparinmäeltä soitti sitä meille. Siihen saakka olin pitänyt bluesia vain tylsänä. Sitten joskus 15 vuotta sitten näin sattumalta tv:stä malilaisen Ali Farka Touren keikan. Afrikkalainen bluesinsa teki minuun suuren vaikutuksen, Keränen kertoo.
Bluesin ja Afrikan tiimoilta P-K Keränen on jo kerran nähty Pihliksen festareilla: vuonna 2008 hän soitti juurevia soundeja gambialaisen lyömäsoittajan Janko Mannehin kanssa. He tutustuivat toisiinsa Malmin juna-aseman ylikulkutunnelissa, jossa kansainvälistynyt Helsinki tulee tykö erilaisin sävelin.
Likvidoinnista ei suututa
Heti uransa alusta alkaen 22-Pistepirkko on halunnut pitkälle: ammattimaiseksi, uudistuvaksi, vapaaksi, kansainväliseksi. Siinä se on onnistunut ilman soittajavaihdoksia. Mikä on pitkän yhteisen taipaleen salaisuus?
– Me jaetaan sama intohimo musiikkia kohtaan, ja kunnioituksen toisiamme kohtaan. Ajateltiin, että jos ollaan ahkeria, avomielisiä, rohkeita ja meillä on onnea, voidaan päästä jonnekin. Kinastelemme paljon, mutta ei olla kusipäisiä, ja yritämme pitää toisistamme huolta, Keränen paljastaa.
– Bändissä soittaminen on todella kivaa, kuten ylipäänsä taiteen kanssa telskaaminen. Kun on päässyt tähän hommaan kiinni, roikkuu sen reunassa kynsin ja hampain.
Levyjä 22-Pistepirkko on tehnyt ison läjän. Eniten myynyt on ”Rumble City, LaLa Land” vuodelta 1994, ja tunnetuin hitti lienee ”Birdy” vuodelta 1992. Keränen ei osaa nimetä omaa suosikkia tuotannostaan.
– Jokainen levy tehdään vilpittömästi niin hyvin kuin osataan, mutta albumin valmistumisen jälkeen kuuntelen sitä viikon verran ja sitten en enää milloinkaan.
Pistepirkkojen biisit syntyvät demokraattisessa ja luovassa prosessissa, jossa kreditit jakautuvat tasan.
– Minä tallentelen mp3:lle biisinpätkiä, Espe ja Asko kokonaisia biisejä. Sitten me lähetellään niitä toisillemme. Kyseenalaistetaan ja yhdistellään, ja huonot biisit kuolevat pois. Musiikki on hyvää, kun se tuntuu jossain.
– Olen oppinut, että ihanaksi luulemani kappale onkin jonkun toisen mielestä hirveä. Sinun biisisi voidaan likvidoida, mutta siitä ei saa suuttua.
Rakkautta, rakkautta
25 vuotta Helsingissä on tehnyt syntyään pohjoissuomalaisesta P-K Keräsestä helsinkiläisen.
– Tämä on hieno kaupunki. Vuosien saatossa se on kansainvälistynyt ja sen alkuasukkaat avartuneet. Asetuin ensin tuttavan rintamamiestaloon Malmille. Oli matala kynnys asettua kaupunkiin, kun tuli ensin lähiöön. Siellä olenkin ollut viimeiset 25 vuotta.
Tunteeko Keränen kotiseuturakkautta, ja jos tuntee, niin mitä kolkkaa kohti?
– Tunnen Utajärveä kohtaan, mutta en itse asuinpaikkaa, vaan se kohdistuu siellä asuviin vanhempiini.
Helsingin kohdalla hän empii.
– Ehkä. Helsingissä on monta hienoa juttua. Rakennushistoriaa, monenlaisia alueita ja tapoja olla, mutta en kuitenkaan lähtisi Malmin puolesta sen kummemmin kampanjoimaan, Keränen toteaa.
50 vuotta täyttävä Pihlajamäki sen sijaan on nostanut liput salkoon ja toitottaa ”I love Pihlis” – myös Pihlajamäki goes Bluesissa, joka käynnistyy ostarilta starttaavalla, rakkaudentäytteisellä musakulkueella.
Mitä Keränen tuumaa rockin ja rakkauden yhteen sopivuudesta?
– No totta mooses nekin passaavat yhteen, mutta pärjäävät myös tarvittaessa hetken itsekseen!
Teksti: Tanja Railo