Viime lokakuussa Saksan Eutinissa järjestettiin Baltic Blues Challenge -kisa, jonne Pihlajamäki-seuran musatiimin delegaatio lähti kannustamaan Suomen edustajia. Pihlisläiset eivät jaksa muistaa kuka voitti, sillä heidän huomionsa kiinnittyi tanskalaiseen Tim Lothariin. Syntyi päätös houkutella karismaattinen ja kotimaassaan palkittu bluesmies esiintymään Pihlajamäki goes Bluesiin 2010.
Esimakua Tim Lotharin (s. 1968) taidosta saivat 10. huhtikuuta myös muut kuin musatiimiläiset, kun Tanskan lahja bluesille esiintyi Juttutuvassa yhdessä toisen maamiehen, Peter Nanden, kanssa. Haastattelussa ennen keikkaa entinen sekatyöläinen, nykyinen ammattimuusikko kertoi, että hän on elättänyt itsensä musiikilla vasta 2,5 vuotta.
– Se on kovaa työtä. Noin 60 prosenttia ajasta menee toimistotyöhön ja promootioon, mutta olen hyvin kiitollinen, että voin tehdä tätä.
Musiikille Friedrikshavnissa asuva roots-mies on altistunut pienestä pitäen. Sukulaiset sanovat, että hän rummutti aina kaikkea. Kotona oli countrylevyjä ja John Lee Hookeria. Ensimmäisen rumpusettinsä Lothar sai 12-vuotiaana ja aloitti ankaran treenaamisen, joka jatkuu yhä. Hän harjoittelee joka päivä ja sanoo antavansa keikoilla kaikkensa. Kunnianhimoa on.
Rumpukapuloista resonaattorikitaraan
Omasta patteristosta alkoi 25 vuoden ajanjakso, jolloin Lothar takoi rumpuja erilaisissa rock-, jazz-, pop- ja bluesbändeissä, kunnes hän kuusi vuotta sitten kuuli levyltä Robert Johnsonin (1911-1938) esittämää bluesin vanhimpiin tyylilajeihin kuuluvaa delta bluesia. Rumpukapulat jäivät siihen.
– Kuulemani musiikin surumielisyys ja melankonia koskettivat minua. Ihmettelin miten, joku osasi laulaa niin sielukkaasti. Se oli yksinkertaista mutta samalla monimutkaista, hän muistelee.
Tanskalainen kuunteli Johnsonia ja muita aikalaisia lisää – kuten Charlie Pattonia, Blind Willie Johnsonia ja Son Housea –, tarttui itsekin kitaraan ja ryhtyi laulamaan. Hän alkoi myös tehdä omaa musiikkia. Tarkkaa määritelmää sen luonteesta hän ei osaa kertoa:
– Joudun usein kysymään itseltäni, onko se bluesia. Siinä on vaikutteita monesta suunnasta, delta bluesin lisäksi ainakin popista. Surumielistäkin se on.
Kitaransoiton harjoittelu ja riimien rustaaminen kannatti. Tim Lothar alkoi saada klubi- ja festarikeikkoja ympäri Eurooppaa. Toistaiseksi hän on esiintynyt 11 maassa. Ilmeni, että keikkoja sai helpommin, jos oli tarjota CD ennakkokuunteluun. Piti siis tehdä levy.
Ensialbuminsa ”Cut to the bone” (2006) sai hyvin myönteisen vastaanoton, kuten myös toinen ”In for the ride” (2008), joka sisältää delta blues -covereiden lisäksi omia biisejä. Jälkimmäinen valittiin Tanskassa vuoden parhaaksi blueslevyksi, ja itse mies sai parhaan tanskalaisen bluesmuusikon tittelin. Seuraava albumi ilmestyy syyskuussa.
Mississippiltä Tanskan kautta Vantaanjoelle
Delta blues, jota pidetään osittain päällekkäisenä country bluesin kanssa, viittaa Mississippi-joen köyhään suistoalueeseen Yhdysvaltain eteläosassa. Ensimmäiset tyylilajin esiintymiset ovat 1880-luvulta ja äänitykset 1920-luvulta. Lajityypin laulua kuvaillaan sanoilla melankolinen, surullinen ja intohimoinen. Alkuperäinen delta blues oli tyypillisesti yhden muusikon esittämää, ja soittimena oli yleensä kitara, viulu, huuliharppu, perkussio, haitari tai peräti sikarilaatikoista tehty kitara. Hätä ei lue lakia.
– Aikoinaan köyhät ja eristyksissä elävät ihmiset joutuivat rakentamaan soittimia mistä parhaiten taitoivat. Cigar box guitar on tällä hetkellä hotinta hottia country bluesin parissa, Lothar kertoo.
– Minulla itselläni ei ole sellaista. Soitan keikoilla vanhaa akustista kitaraani ja resonaattorikitaraa, jossa on hieman metallinen ja akustista kovempi ääni.
Bluesin historia kiinnostaa tanskalaista:
– Bluesin juuret ovat afrikkalaisten orjien musiikissa, mutta siinä on myös jälkiä eurooppalaissiirtolaisten tuomista vaikutteista. Kun afrikkalainen laulu sekoittui valkoisten kansanmusiikkiin ja sitä vähän hämmennettiin, syntyi delta bluesia.
– Orjat eivät saaneet soittaa rumpuja, koska vallanpitäjät pelkäsivät, että he rummuttaisivat toisilleen kapinaviestejä. Eikä kirkon läheisyydessä bluesmiehiä suvaittu, koska heidän ajateltiin vehkeilevän pirun kanssa, Lothar opastaa.
Ihan hatusta reväisty ei kirkonisien pelko ollut, sillä bluesin parissa hyvää kitarasoundia kiiteltiin pirulta saaduksi. Kuinka kirjaimellisesti hokemaan kuuluu suhtautua, jääköön jokaisen arvioitavaksi. Sitkeässä rytmimusiikin oletettu saatanallisuus kuitenkin istuu. Yhä on niitä, jotka näkevät rytmin rytkeessä pahaa.
Pihlajamäki goes Blues uskoo rytmimusiikin tervehdyttävään voimaan. Lauantaina 5.6. klo 15 Kiillepuistossa osansa tästä voimasta antaa Tim Lothar. Laulamisen ja soittamisen lisäksi hän taitaa tarinoimisen bluesista ja artisteista. Ehkäpä pääsemme kuulemaan herkullisen tarinan siitä kun Robert Johnson omien sanojensa mukaan kohtasi pirun.
Jos ei ehdi kuulla Tim Lotharia Kiillepuistossa, uuden mahdollisuuden antaa hänen saman illan keikka Juttutuvassa klo 21 (Säästöpankinranta 6).
Teksti: Tanja Railo