Sorbuskukkulan metsissä lojuu ällistyttävän paljon kaatunutta puuta ja salamyhkäisesti läjiintynyttä puutarhajätettä. Meripihkatien varressa on kallion kupeessa kaatunut suuri kataja. Mistä oikein mahtaa olla kysymys, oudoista luonnonilmiöistäkö? Tätä kyselimme paikallisen Sorbusklubin jäseniltä.
Sorbusklubin puheenjohtaja Kossu Veskula, mikä on teidän arvionne?
– Meiltähän pääsi täältä viime vuoden joulukuussa karkuun lähiöarkkitehti, Tikku Mainio. Kun ei ollut lunta, niin ei pystytty edes jälkiä seuraaman. Tikkuhan se meitä avitti kaikissa ”vaikeissa asioissa”. Teki eteen ja silleen. Näin ollen jouduimme irrottamaan toimintaverkostostamme kolmisensataa henkeä ja perustamaan aivot narikkaan -riihen ratkomaan kaatuneiden puiden arvoitusta. Riihen pääpuimuri ja ”Hurja on mun luontoni” -ryhmän vetäjä Lompsa Sammal paljastaa, että syylliset ovat norjalaisia! Tätä ei kyllä Tikkukaan olisi keksinyt! Ehkä Lompsa esittelee itse asian.
– Kiitos Kossu. Niin, norjalaisethan näyttävät villapaidoissaan ihan sulomuikkulaisilta, mutta oikeesti ne on aika outoa väkeä. Vuonojen maassa yksi suosituimmista urheilulajeista on skitrehopping, jossa hypätään puuhun sukset jalassa. Korkeimmalle hypännyt voittaa.
– Ilmeisesti norjalaiset ovat kuulleet, että Sorbuskukkulalla on pitkät hyndäperinteet ja tulleet siksi tänne treenaamaan. On muuten tosi nasta laji! Avaa naavatutkimukselle ihan uusia ulottuvuuksia.
Lymyilevätkö norjalaiset myös Meripihkatien varressa kaatuneen katajan takana? Ostarilla kampaamoa pitävällä Kurvi Mehtällä olisi liikkeensä ikkunoista suora näköyhteys itse tapahtumapaikalle, mutta ei hän ole mitään nähnyt:
– Enkä kuullut, joten voidaan kysyä, onko mitään katajaa kaatunutkaan, jos siitä ei ostarilla tiedetä. Olen silti aika varma, että kyse on epäonnistuneesta yrityksestä kurkottaa kuuseen. Asialla ovat tekotavasta päätellen olleet ne ostoskeskuksen suunnittelijat, jotka haluavat purkaa ostarin uudemman osan. Muutamat Sorbusklubin jäsenet läksivät tässä männäviikolla pelastamaan kapsahduksen voimasta kaatunutta katajaa, mutta paikan päällä se näytti aivan liian valtavalta.
Entä mitä mieltä metsiemme tilasta ovat Oltsu Pekkala, Pike Veitsula ja Laune Kekkas, vuosikymmeniä klubin johtokunnassa vaikuttanut troikka?
– Vika on liikenteessä. Kehän kuilusta ja Lahden moottoritien meluvallien välisestä railosta kantautuva melu on välillä niin kovaa, että siinä puuta kaatuu ja vesakkoa lakoaa. Ritvakoivutkaan eivät kestä hiirenkorvalla päivää kauempaa. Vai mitä, Pike?
– Totta puhut, Oltsu. Silloin kun Kehää ei vielä ollut, eleli tuolla klubin plantaashin lähellä metsänotkelmassa erittäin harvinainen korvasienilajike, jota ei ehditty kaavalla suojelemaan. Se sai melusta niin pahan tinnituksen, että siihen kuoli. Launehan se nämä vanhat asiat hyvin muistaa?
– Näin on näreet, Pike! Ja Ulinin Wellan kanssa me muistetaan yhdessä vielä enemmän. Sorbuskukkulan pitkän historian aikana on kasvillisuutta tullut ja mennyt. Osa puista meni venäläisten pajarien tallirakennuksiin ja osa vanhoja kärryteitä pitkin malmilaisten seppien uuneihin.
Sorbusklubin toitottaja Päkä Sukkula.info tunnustaa olevansa itse osasyyllinen metsissämme ja puistoissamme tapahtuneeseen:
– Kaikki alkoi ihan viattomalta vaikuttavasta puistokummi-hankkeesta. Saimme kasaan ison joukon reippaita puistokummeja ja innolla he läksivät kukin omiin puistoihinsa haravoimaan ja rapsuttamaan. Kummien puistoissa viettämä aika kuitenkin piteni päivä päivältä ja yhä useampi kummi jäi viimein palaamatta kotiinsa.
– Näin villiintyneet puistokummit ovat ajautuneet puistopummeiksi, jotka esimerkiksi Sorbuskukkulan pohjoisosissa sijaitsevalla Carraran alueella ovat rakentaneet itselleen pesiä läjittämällä puutarhajätteitä metsiin. No, eivät ne onneksi ole vielä hiidenkirnuihin majoittuneet.
– Me on tuolla kadulla nähty tämän uuden Sosiaali- ja rakennusviraston, eli SORA:n vaikutukset. Puistokummien ajautuminen puistopummeiksi on vielä pientä, kommentoi Manne Viksu, joka esiintyy tässä salanimellä koska on salapoliisi.
Yhdyskuntatyöntekijä Liila Hieno-Touhu, millainen yhdyskunta tässä villiintyneiden puistopummien tapauksessa on kyseessä?
– Wild thing! You make my heart sing! Heh, heh! Eikun asiaan. Puistopummit ovat vakava ongelma, johon olisi puututtava nyt ja noin puoli kylää kasvattaa hengessä.
– Mutta ei tässä vielä kaikki! Olen kuullut huhua, että metsissämme saattaisi elellä myös pieni Maarit-fanien yhdyskunta. Sen jäsenet hakeutuivat 1.4. jäätelökesävuonna 1978 Sorsalammen ympäristöön odottamaan idolinsa keikkaa ja siellä ovat ressukat eläneet sillillä ja kuravedellä 30 vuotta.
– Odotamme porukan näyttäytyvän Sorbuskukkula goes Grazy –tapahtumassa Kiillepuistossa kesäkuun 7. päivänä – viimeistään kello 17 kun Hurmerintaa alkaa lappaa lavalle. Alueen asukkaista on muodostettu Café Lähiöstä käsin toimiva kriisitiimi, jolla on kaikki valmiudet (paljon pullaa) sosiaalistaa erakkoelämää viettäneet Maarit-fanit ja terapoida myös itseään. Näille puistopummeille sen sijaan ei kannata viedä pullaa metsään; eihän ne tule sieltä ikinä pois.
Sorbus-Sanomien tyhjäntoimittaja Räpsy, teilläkin on muka jotain sanottavaa?
– Ei ole, mutta sanon kuitenkin. Vaikka olenkin tällainen epäilevä Tuomas, niin uskon puistokummituksiin. Iltalenkillä olen nähnyt puskista kajostavan outoa valoa, marja-terttuja on heitelty niskaani ja Aarnivalkeilla kuulin kerran, kuinka joku eeros laulaa helkutteli viisua ontuvasta Erikssonista.
– Mihinkään Ghost Busters –tyyppiseen hommaan en silti voi sitoutua. Vaan haluaisiko toimittaja Läppänen ehkä henkilökohtaisesti tutustua Sorbuskukkulan metsiin? Minä voin lähteä käyttämään.
Päätän raporttini tällä erää täältä tähän ja jos minusta ja Räpsystä ei ennen kesäkuun seitsemättä kuulu mitään, olemme liittyneet Maarit-faneihin!
Vappu Läppänen